Kulunut viikko on sisältänyt niin paljon touhua ja erilaisia säätiloja, etten voi uskoa, että puhutaan viikosta. Vasta viikko sitten lähdimme Rukalta lumimaisemista. Sen jälkeen on oltu Jyväskylässä, puuhattu kotona ja nautittu ihan kesäisistä keleistä. Sitten huitelin muutaman päivän Helsingissä ja yövyin toisella mummollani, taas aivan eri maisemat, puuhat ja ajatukset. Kun tupsahdin eilen kotiin, tuli aivan totaalistoppi. Hetki ennen kuin haen tytöt päiväkodista. Pesenkö pyykit, ryntäänkö kauppaan, puranko laukut vai mistä aloitan? Kotona alan aina ”sekoilemaan”, kun en tiedä mitä priorisoida.

Päätin kuitenkin istua alas ja rauhoittaa ajatuksia. Tehdä avoimen hakemuksen paikkaan, josta sain idean bloggaajakollegalta Helsingissä. Kertoa ajatuksia, mitä hetket Helsingissä nostattivat pintaan.

Kun tajusin, että olen sopinut itselleni aika löyhän aikataulun, mietin, ketä kaikkia voisin nähdä Helsingissä. Usein tulee viestejä esimerkiksi Instassa, että lähde kahvittelemaan kun olet Helsingissä. Valitettavasti retkeni sinne ovat hyvin hetktisiä ja usein haluan palata sitten lepäämään ja mummon kanssa juttelemaan ajoissa illalla. Perhe ja liikunta ovat aina ne asiat, mitä itse priorisoin, joten ajattelin, että ehtisivätköhän veli ja käly nähdä vauvansa kanssa. Käytäisiin porukalla syömässä tai kävisin heillä tai jotain.

Kun juoksin lenkkiä ennen Helsinkiin lähtöä, ajatukseni harhailivat ties missä. Lenkeillä syntyy päässä asukokonaisuudet, blogiaiheet ja muut ideat. Mietin, mitä itse kaipasin vauvavuonna. Kaipasinko eniten sitä, että joku tulee kahvittelemaan meille? Itse asiassa seuraa riitti paremmin kuin olisin uskonutkaan ja ensimmäistä vauvaa tuli katsomaan liuta puolituttujakin, tuntui, että aina joku oli käymässä. Olin hyvin kiitollinen seurasta ja siitä, etten jäänyt yksin. Sen sijaan kun vauvavuosi kaatui puolen vuoden kohdilla rytinällä päälle, olisin kaivannut hetkeä yksin. Etsin koiralle uuden kodin, veimme hänet Kuopioon vauvamme kanssa, sitten aloimme etsiä väliaikaista kotia ja pakkomuuttaa. Kärsin unettomuudesta ja ahdistuin pahasti, vauva nukkui huonosti. Itkien pakkasin kotiamme kasaan vauvan opetellessa siellä laatikoiden seassa konttamaan. Oksennustaudissa ollessani olisin tehnyt mitä vaan, jos joku olisi käynyt nukuttamassa pienen kärryihin. Mutta tukiverkkoja ei ollut Tampereella. Ja nyt kun ajattelen, veli ja käly asuivat vielä tuolloin Tampereella. Paremmin ajatellen en uskaltanut pyytää apua. En halunnut olla vaivaksi, hävetti. Se perussuomalaisuus. Mieluummin itkin ja tein hammasta purren väsymyksessä hoippuen, kuin olisin kysynyt apua. Tuntuu tyhmältä, mutta niin se vain monesti menee.

Esikoisen täyttäessä vuoden saimme päätöksen kerran viikossa käyvästä perhetyöstä. Yhtenä aamuna viikossa minun ei tarvinnut jaksaa. Joskus kokeilin nukkua, mutta eihän siitä aamuyhdeksältä tule mitään, joten hyvin pian totesin, että saan kaikkein eniten ajasta irti, kun lähden yksin pois kotoa. Kävin joskus jumpassa, joskus vain istuin unisena kahvilassa teellä. Ennen kaikkea, ei tarvinnut jaksaa muutamaan tuntiin. Sai käydä yksin vessassa ja suihkussakin jos halusi. Niin hullulta kuin se tuntuukin, pikkulapsiarjessa on joskus mahdotonta päästä yksin vessaan. Pötköttävän vauvan voi vielä ottaa mukaan suihkuun, mutta he ovat hyvin vähän aikaa pötkötteleviä.

Siinä lenkillä omia vauvavuosiani miettiessäni (toisen kohdalla ollutta vauvavuotta en edes muista, tein niin paljon asioita silloin että jotenkin se on ihan sumentunut) tajusin, että nyt on minun vuoroni tarjota apua. Haluaisin olla enemmän tädin roolissa mukana arjessa, mutta 200km välillämme tekevät asiasta hankalaa. Niinpä laitoin kälylle viestiä, että voin olla pienen kanssa, jos hän haluaa olla yksin. Näin teimme.

Onnekkaasti nukuin pommiin ja ryntäilin paikalle lähes puoli tuntia myöhässä, onneksi kenelläkään ei ollut niin tiukat aikataulut. Vauva nukkua posotti suurimman osan ajasta, minä istuskelin puistossa ja kahvilan terassilla ja mietin, kehtaisinkohan herättää neidin, haluaisin vähän seurustella. Saimme me onneksi sitäkin tehdä. Kun käly laittoi viestin illalla, että you made my day, pieni hengähdys välillä tekee hyvää ja on sitä ihanampaa taas palata kotiin, mietin, että enhän minä tehnyt mitään. Sitten muistin sen olon, miten intensiivistä vauvan kanssa on olla. Vaikka hän nukkuisi, sitä kuulostelee korvat höröllä suihkussa kuuluuko jotain. Ja montako kertaa on kuulunut itkua, jota ei sitten olekaan! Olen jopa mummollani yöpyessäni herännyt lapseni itkuun ja tajunnut hetken päästä, ettei lapsi ole lähimaillakaan. Sitä on niin aistit herkillä ja valmiustilassa koko ajan, että senkin puolesta on kiva höllätä hetkeksi. Ja itse mietin, että ilo oli täysin minun puolellani ja toivoin, että voisin olla apuna useamminkin.

Kun jatkoin iltapäivällä keskustaan ja päätin illalla istahtaa läppärin kanssa kahvilaan naputtelemaan, huomasin tiskillä, että korttini jäi juoksuvyön taskuun. Taitoin matkan veljelle juosten ja vyöhön mahtuu juuri puhelin ja luottokortti. Siinä sitten naama punaisena kaivoin kolikoita, kun takanani ollut nuori tyttö sanoi ”minä voin maksaa sinun puolesta, maksa minulle sitten mobile payna”. Katsahdin tuota vaaleanpunahiuksista parikymppistä naista hymyillen ja selittelin sekoiluani. En edes muista millä, näin vain mikä jono alkoi kertyä. Lopulta apua ei tarvinnut, sain kolikot riittämään ja unohdin täysin kiittää avuntarjouksesta luikkiessani pois tieltä. Harmitti jälkikäteen. Mietin silti kiitollisena, mikä fiilis tilanteesta jäi. Sen sijaan, että joku olisi huokaillut tuskissaan kiirettään selkäni takana, hän tarjosi hymyillen apua. Oma olotila ja fiilis ovat pienistä hetkistä kiinni. Kiitos sinulle pinkki enkeli. <3

Pienistä teoista voi olla iso apu. Vaikka tuntuisi vähän tyhmältä tarjota apua, tarjoa. Koska todennäköisesti se otetaan iloiten vastaan, vaikka sitä olisi lähes mahdotonta pyytää. Minä alan toeta omista vauvavuosista, mutta toivon etten kuitenkaan unohda sitä uupumusta mikä oli niin totaalinen. Sillä se saa tarjoamaan apua. Voi kun voisin auttaa enemmänkin.

Arvatkaa suliko sydämeni, kun soiteltiin lasten kanssa videopuhelua keskiviikkoiltana? Kuopukselle oli ottanut kahden viikon tauon jälkeen päikkypäivä sen verran kovemmalle, että turvasi siskoon. Pikkusiskon ryhmä lähti kuitenkin aiemmin sisälle ja siitä tuli iso itku, pieni ei halunnut lähteä ilman isosiskoa. Joten isosisko jätti omat leikkinsä ja kävi saattamassa pienemmän sisälle, omaan ryhmään asti, kunnes palasi ulos puuhiinsa. Nieleskelin miettiessäni, miten tiukasti siskokset pitävät yhtä ja miten kova pala tulee olemaan syksy, kun isosisko onkin jatkuvasti muualla ja eskarissa.

Hahhah, tiedättekö, tämä unohtelen maksukorttini ja nukun pommiin kuulostaa varmasti siltä, että alan olla ihan täysjärkinen. Mutta minulla on hyvä selitys! Niistä vaan täytyy tehdä sitten ihan oma postauksensa, tälle tuli jo aika mitta.

Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua, pitäkää lähimmäisistänne huoli! Onko sinua autettu pienin teoin? 

*kuvat Mimi & Nöde