Minä olen vuosisadan panikoija. Se, joka juoksee portaita ettei tarvitse mennä hissiin, tuijottelee viikon gondolihissiä uskaltamatta mennä, kirkuu kun vauhti on liian kova ja miettii liikaa etukäteen aina sitä, kuinka paljon sattuu jos käy näin ja näin. Paniikki ja ahtaanpaikankammo ovat välillä todella ärsyttäviä kumppaneita elämässä ja tuntuu välillä täysjärkiselle selittäessä niin hölmöltä. Niin nololta. Siinä kun seisoin maanantaiaamupäivänä Rukalla ja katselin koko perheeni menevän gondolihissiin, johon oltiin ensiksi menossa nelistään, meni hermot. Älä anna pelon estää, nyt p****le! Loikin kuin heikkopäinen yhden kielletyn narun yli, jotta ehdin juuri viime hetkellä hypätä tuon gondolikorin kyytiin. Istuin jalat tutisten alas ja samalla hetkellä kolmevuotiaani totesi iloisesti ”jee, nyt meni ovet kiinni!”. Niin meni, älä muistuta ajattelin.

Montaa minuuttia matka huipulle ei kestänyt. Katselin kaunista ja iloista perhettäni ylhäällä ja tuijotin upeita maisemia. Oliko tämä nyt niin kamalaa? Jännitti ja vähän ahdisti, mutta oli hintansa väärti. Tiistaina hinkkasin jo gondolilla yksinäni ylös ja lumilaudalla alas. Minä pystyn tähän!

Olen useasti antanut pelon ja paniikin rajoittaa jotain, kuten siihen hissiin hyppäämistä, mutta kun tilaisuus tai kokemus ovat vähän ainutlaatuisempia, olen hammasta purren, jalat välillä paniikista makaronina päättänyt, että pystyn. Kun tapasimme miehen kanssa ja hän pyysi moottoripyörän kyytiin, olin niin ahtaanpaikankammoinen, että revin kypärän aina samantien pois. Se oli liian tiukka ja luulin tukehtuvani. Pikkuhiljaa aloin kiukulla opetella asiaa, koska en halunnut paniikin antaa rajoittaa. Aina visiiri auki, aina äkkiä isolle tielle, missä tuuli humisi päin kasvoja ja sain happea. Ja nielin kärpäsiä. Tilanne eskaloitui siihen, että päätin ajaa oman moottoripyöräkortin. Tuossa vaiheessa kypärä ei enää ollut minkäänsortin ongelma, mutta pyörän käsittelystä en tiennyt tuon taivaallista ja järkytyin, miten vaikeaa on käsitellä painavaa moottoripyörää. Sisulla, lisäajotunneilla, miehen opetuksella autokoulun lisäksi minä sain kesällä 2008 ajokorttiini B-luokituksen lisäksi An. Sitten ajoimme pyörillä peräkkäin. Kuka olisi ikinä uskonut.

Samoin kävi sukeltamisen kanssa. Vannoin, etten ikinä pysty. Kun rekkasin 250 sukellusta Thaimaassa asuessamme, en osannut itsekään enää sanoa, miten tässä näin kävi. Sisulla, taas miehen opastuksella ja harjoittelulla minusta tuli sukeltaja, joka nautti touhusta, odotti sitä ja oli siinä vielä kuulemma hyvä (koska mies toimi sukelluskouluttajana, luotan hänen sanaansa, paljon ehti nähdä).

Lumilautailua aloin kokeilla 12-vuotiaana, kun kammoja ei vielä samalla tavalla ollut, mutta sitä samaa sisua oli. Harjoittelin Iso-Syötteellä viikon niin, että muistan seuraavalla viikolla itkeneeni liikuntatunnilla, niskat olivat kaatuilusta niin kipeät. Mutta minä opin ja minä pystyin. Nautin järjettömän paljon viikoista Syötteellä, huhtikuun auringosta ja loputtomista laskukerroista. Kun tapasin mieheni, suuntasimme rinteeseen. Välillä meni tappeluksi, kun kiukuttelin hänen viedessä minut liian vaikeaan rinteeseen, välillä meni loistavasti. Jotenkin Thaimaa-vuosien, huonojen talvien, raskauksien ja muun myötä lautailu jäi. Jäi 14 vuodeksi. Se on järkyttävän pitkä aika!

Viime vuonna katselin, kun esikoinen ja mies laskettelivat ja ajattelin, että jos kokeilisin. Varastossa pönötti se Iso-Syötteen vuokraamosta ostettu lauta, 14 vuotta minua uskollisesti odottaneena, vähän ruosteisena. Aloitin sillä, että kävelin lastenrinteeseen, koska hissit ovat aina olleet kauhistus. Tuntui, että muistan miten lauta kääntyy, mutta uskallus oli poissa. Kun menimme laskureissuille Himokseen tai Sappeeseen viime keväänä, pysyin suosiolla lastenrinteessä. Kerran kävin huipulla Himoksessa ja tulin kai alaskin, mutta huimasi.

Pari viikkoa sitten sain innostuksen Himoksen pehmeissä rinteissä tulla alas isompaakin rinnettä. Uskalsin! Maanantaiksi olimme sopineet Kuusamoon muutamaksi tunniksi lastenvahdin ja tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksin Rukalle laskemaan. Jännitin hirveästi. En ole ikinä (!) ollut tuolihississä laudalla. Syötteellä, Laajavuoressa tai muualla käymissäni paikoissa ei niitä ollut. Tiesin, että mies vie minut ekana tuolihissiin ja ylös asti. Pääsisinkö alas?

Eka lasku oli vaikea. Ei laskun takia, vaan olin jännittänyt niin hirveästi tuolihississä, että laskin alas hissijännityksestä ihan plörönä. Olin tarrautunut tuolihissin lähdössä paniikissa miehen kiinni ja ehkä vähän kiljunut, mutta hän vain hymyili ja pysyi rauhallisena. En olisi ikinä pystynyt kyytiin ilman häntä. Kun sanoin, että tekisi mieli laittaa silmät kiinni (otin sen sijaan selfien), hän tsemppasi. Tuntee 18 vuoden jälkeen paniikkini. Siinä me sitten menimme rähmäsien lautojemme kanssa, molemmat hyvin käytettyjä, molemmat ehtaa ysäriä. Onneksi tyylipisteillä ei väliä.

Laskimme pari tuntia tyytyväisenä. Ei pelottanut, ei ahdistanut, pehmeät rinteet ottivat hyvin vastaan ja aurinko paistoi. Kun menimme pari siirtymärinnettä, joista toinen tuntui vähän liian hurjalta, kysyin jälkikäteen, tiesikö mies, että se on noin jyrkkä. ”No joo, mutta tiesin että selviät siitä, niin en mainostanut sen jyrkkyyttä erityisemmin”. HAH! Mikä taktiikka. Ja joka kohdassa hämmästelin, että kaikki nämä paikat on 6 veeni laskenut yksin, huh mikä rohkeus.

Niin voitin pelkoni jälleen, vähän sydän hakaten, vähän jalat makaronina, vähän kiljuen. Tiedän, että paniikki ja pelko on lamaannuttavaa. Tiedän, etten itse olisi monesta tilanteesta selvinnyt yksin, vaan saan voimaa ja rohkeutta miehen tsemppauksesta. Sisälläni asuu valtava tahto ja sisu, joka haluaa, samalla kun paniikki yrittää estää. Taistelen päivittäin eri tilanteiden kanssa ja loistan kuin Naantalin aurinko, kun selviän niistä. Sinäkin pystyt jos haluat, moneen asiaan. Usko itseesi. Tiedän, että paniikki voi estää jopa käymässä ruokakaupassa, enkä vähättele noita tunteita. Tiedän, että en itse olisi pystynyt ilman henkilökohtaista tsemppariani, joka uskoo minuun ja tukee. Siihen on hyvä nojata.

Toivon, että valan edes vähän uskoa teihin, joita jännittää, ahdistaa tai jalat menevät veteläksi paniikista. Se olo, kun on panikoinut ja kun se menee ohi ja huomaa olevansa kuin hyytelö. Laskepa niillä jaloilla! Mutta eteenpäin päästiin ja sanoinkin miehelle, että maanantai oli kokonaisuudessaan yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Perhe, aurinko, onnistuneet laskut, itsensä voittaminen.

Jos et pysty, ei sekään mitään meinaa. Pienin askelin, ehkä joku päivä. Luota itseesi. Kanavoi paniikki muualle (itse saatan soittaa jollekin, jonka tiedän vastaavan, jos tulee paha paikka). Keskity ottamaan selfie, niin gondolimatka onkin jo ohi. Keskity hyvään. Älä assosioi etukäteen yöllä sängyssä paniikkia päälle, vaan mene enemmän löysin rantein. No, vaikeaa on näitä ohjeita noudattaa, tiedän. Mutta yritän itsekin!

Toivon sinulle paljon hyvää oloa ja aurinkoa keskiviikkoosi!