Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.
Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.
Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.
Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?
Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.
Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?
Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.
paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN
Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.
Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3
Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?
Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!