Jos olette yhtään katsoneet Instagramin storieseja (@optimismiakatja) tiedätte, että olen ihan älyttömän hyvä puhumaan tauotta ei mistään. Siis hölpötän ihan vieraillekin ihmisille ummet ja lammet ja tiedättekö mitä – usein mieluiten vieraille ihmisille. Kerromme jonkun kärryjä työntävän äidin kanssa elämästämme toisillemme kaupungilla ja sitten emme ehkä enää kohtaa. En jää pyörittelemään päähäni, mitäköhän tuokin minusta ajattelee tai mitä kehtaan sanoa ensi kerralla, sillä sellaista ei välttämättä tule.
Sen sijaan olen aika huono kertomaan tutuille, mitä oikeasti kuuluu. Ja moni ei kysykään, sillä minunhan kuulumiset voi lukea blogista ja Instasta ja facebookista. Eikö? No, totuushan on, että nämä kuulumiset pysyvät pääasiassa sillä kohteliaisuustasolla, sillä harvoin tulee kirjoitettua ihan arkikiireistä raadollisesti. Sellaisista, kun tällä viikolla 2-vuotias sai raivarin, kirkui tunnin huutaen inhoavansa minua. Pidin rimpuilevaa lasta sylissä, hyssytin, silitin, juttelin ja yritin kaikkeni. Esikoinen söi itsekseen, piirsi hiljaisena ja lähti ulos kaverin kanssa. Koin pahaa oloa, kun olin täysin kiinni pienemmässä. Kun mies tuli kotiin, hän löysi meidät sylikkäin istumasta lattialta ja luuli, että meillä on joku halihetki. Olikin kai, mutta vain pari minuuttia ennen hänen tuloaan huuto oli lakannut, itselläni oli lopenuupunut olo ja nieleskelin täysillä itkua.
Tai sellaisista, kun eilen katosi lastenhoitajan kanssa ulkoillessa lapsen lempipupu. Hyvä etten itkenyt pelkästä ajatuksesta, mitä yöstä tulee. Kiskaisin toppatakin päälle ja kollasin lähimaastot, laitoin ilmoituksen alueen äitien whatsapp-ketjuun kuvan kanssa ja mietin, miten tästä selvitään. Tyttököörimme mennessä suihkuun mies lähti taskulampun kanssa vielä kauemmas etsimään pupua ja tiedättekö, miltä 2-vuotias näytti, kun astui ulos suihkusta ja pupu oli ilmestynyt suihkun eteen. Mietin, että tuon ilmeen takia se melkein kannatti hukata. Mutta oli pieni epätoivo jo päällä.
Tai sellaisista, kun vedämme jonkun väsymysriidan miehen kanssa ja marssimme kiukuissamme eri paikkoihin nukkumaan. Ei sellaisista vaan osaa someen huudella. Mutta sitähän se on, pikkulapsiarki.
paita VERO MODA/ housut PART TWO/ kengät SO WHAT/ takki H&M/ korvikset VIA MINNET/ hanskat A+ MORE
Harva kysyykään nykyään ihan pieniä sanoja, kuten mitä sinulle kuuluu tai mikä hurjinta, pärjäätkö sinä? Marraskuussa kävin kerran viikossa hierojalla ja eräänä pimeänä päivänä hän täräytti ilmoille kysymyksen ”pärjäät sä?”. Nielin tyhjää, mitä tuo mies nyt tuollaisia kyselee? Hän selitti, että on 1,5 vuotta nähnyt minua säännöllisesti ja vaikutan hyvin väsyneeltä, nyt monetta kertaa putkeen. Minulta tuli itku siinä penkissä, luulin olevani mestari piilottamaan uupumukseni, mutta hän näki lävitseni ja kuuli jutuistani, että uin vähän syvällä marraskuussa. Selitin huonoista öistä, työttömyysstressistä, uhmataisteluista ja muista ja sain sielunhoidon fyysisen hoidon lisäksi.
Sattumalta törmäsin saman tien facebookissa Via Minnetin kilpailuun, jossa kysyttiin kuka on arjen sankarisi. Kerroin tarinani hierojakäynnistä ja siitä, kuinka taakka putosi sisältäni. Joskus on niin helppoa puhua vieraille, kun keskustelut eivät kierrä sitä samaa kehää. Vieras ihminen ei ala ratkoa nukkumisjärjestelyjäsi tai tule auttamaan iltataistoissa, hän vain kuuntelee. Joskus pelkkä kuuntelu on kultaa kalliimpaa ja auttaa jaksamaan. 10 tarinaa voitti Via minnetin korvikset. Nämä korvikset ovat siis hierojan ansiota. Kerroin hänelle joulukuussa voittamistani korviksista sekä siitä, että ne ovat hänen ansiotaan. Hän vain kertoi olleensa huolissani minusta. Hieroja. Olen edelleen häkeltynyt.
Nämä korvikset korvassa muistan toivottavasti aina, kuinka kaksi pientä sanaa iskivät marraskuun pimeydessä sisimpääni. Toivottavasti muistan kysyä kohtaamiltani ihmisiltä kuulumisia ja kysellä heidän jaksamisestaan. Näille tuli suuri arvo tarinansa myötä.
Kuvat otettiin juuri ennen joulua, kun lunta ei ollut vielä paljon ja riemu sisälläni kupli, kun alkoi sataa. Valkoinen joulu! Tuntui todella omituiselta pukeutua keltaiseen pari päivää ennen aattoa. Ja hei, kuvissa on vuonna 2004 ostettu toppatakki, tällä saisi kyllä hyvät pisteet kestotyylihaasteessa, tänä vuonna 15 vuotta ikää takilla ja hyvä on edelleen!
Onko sinun helppo kertoa niitä niin sanottuja oikeita kuulumisia? Kuka on arjen sankarisi tai kuuntelijasi? Hyvää alkavaa viikonloppua!