Onko tapanasi tehdä uuden vuoden lupauksia? Minä en tee ikinä. Toiveita saatan ilmaan heittää, mutta lupauksia en ole tehnyt ikinä. Olen muutenkin tyyppiä, joka rakastaa kaivella ja muistella menneitä, tutkia vanhoja valokuvia ja ajatella lapsuuttaa. Mutta tulevaisuuden suunnittelussa olen huono. Yritän elää täysillä jokaisen päivän, päivä kerrallaan, enkä osaa hirveän hyvin suunnitella tulevaa, enkä siksi tehdä lupauksiakaan.

Uuden vuoden aattona katselin facebookin feediä ja koin surua, sillä yllättävän moni kaveri oli päivittänyt vuoden 2018 olleen syystä tai toisesta raskas ja toiveissa oli helpompi vuosi 2019. Siinä hetkessä, kotona perheen kanssa ollessa tunsin erityistä kiitollisuutta kaikesta. Sanoin miehelle, että jos lapset ovat perusterveitä ja iloisia, siinä on jo täydellinen vuosi. Enempää en voisi pyytää ja sitä todella toivon tältäkin vuodelta. Lasten ajatteleminen jättää alleen jotenkin kaikki omat ylevät lupaukset, kun toivoo vaan, että heillä olisi kaikki hyvin.

Joitain tavoitteita olen kuitenkin tykännyt asettaa. Toissavuonna se oli elämäni eka puolimaratoni, viime vuonna halusin juosta sen alle kahteen tuntiin. Toteutuivat. Nyt juttelimme kaverin kanssa Pirkan hiihdosta ja hän houkutteli sinne. No, 90 kilometriä hiihtoa on sulaa hulluuta, mutta jos ottaisi tavoitteeksi hiihtää puolet siitä? 45 kilometriä. Pystyisinkö siihen? Tavoitteissa on myös vihdoin kyllä työllistyä, ärrr.

Ajattelin tehdä jotain omaan hyvinvointiin liittyviä lupauksia. Niin kuin että ei saa valvoa kauhean myöhään. Nyt nimittäin lipsahti pari yötä aamuyön puolelle, kun miehen kanssa juteltiin, pelattiin joululahja-Carcassonnea ja saunottiin. Sitten taas peruin lupauksen, mitäs sitten jos välillä valvoo ja väsyttää, on muuten olleet joululoman parhaita iltoja (öitä) nuo kaksi!

Tiistaina olimme Kangasalla viettämässä vuoden vaihdetta, joka oli aikataulultaan ihana pienten lasten kanssa. Neljältä alkanut tilaisuus sisälsi keppihevostelua, heijastinsuunnistusta, tuliryhmä Flamman tuliesityksen, luistelua ja kello 18 alkaneen ilotulituksen, joka oli yksi parhaimmista uuden vuoden tulituksista koskaan. Pitkä kuin mikä ja oli ihanasti tilaa seurata sitä! Tapahtumasta oli järkevään aikaan kotona, joten iso kiitos Kangasala kivasta tapahtumasta! Sitten saikin vetää villasukat jalkaan ja kurkkia ikkunoista raketteja. Minä olen vähän itkuherkkä joka kohdassa ja liikutuin siinä raketteja katsoessa. Mietin mennyttä ja tulevaa vuotta ja lasten kasvua ja katselin heitä. Esikoinen jakoi elämyksen rakkaan tarhakaverinsa kanssa ja mietin, että kivaa kun lapseni näkivät huiman shown, mutta vielä kivempaa on, kun saa jakaa sen ystävän kanssa. Olin niin onnellinen pikku ystävistä, että alkoi itkettää.

Tästä se lähtee, vuosi 2019. Toivottavasti se on monella tapaa hyvä, toivon sinne ruudun toisellekin puolelle onnellisia hetkiä. Me päästämme haikeana miehen töihin ja jäämme loppuviikoksi kolmisin. Ja tiedättekö mihin lupauduin menemään illalla? Avantoon. En ole ikinä ollut, inhoan kylmyyttä ja rakastan saunaa sekä hellettä. Jäänköhän laiturille, en nimittäin kesäisinkään meinaa pystyä menemään järveen? Olkoon tämä siis vuoden eka tavoite, että pystyn dippaamaan edes varpaat!

Millä mielillä siellä lähdettiin kohti tätä vuotta? Teitkö lupauksia?

P.S. Viimeisen joulukalenteriarvonnan voitto meni nimimerkille dudeprincess Instagrammin puolella, kiitos kaikille osallistumisesta siihen!