”Vanhemmuus on vaativaa, mutta muistakaa että ette ole yksin. Pitäkää huolta myös keskinäisistä väleistänne, sillä se on se koti, missä tämä pieni kasvaa aikuiseksi”.
Jotenkin näin pappi puhui eilen. Sanon jotenkin näin, sillä hänen puheensa meni niin sanotusti tunteisiin. Vain hetki sitten pidin omia nyyttejäni sylissäni heidän kastetilaisuuksissaan kyyneleitä niellen. Nyt nuo ”isot” tytöt istuivat kauniisti penkeissään ja katselivat, kun serkkutyttö kastettiin. Minä meinasin ihan yks kaks alkaa vollottamaan niin pahasti ääneen, että tuijotin välillä ikkunasta ulos ja mietin niitä näitä, välilä ryystin, välillä valokuvasin ja silitin oman tyttäreni selkää. Hän jännitti hurjasti kunniatehtäväänsä kuivata vauvan pää, mutta upeasti siitäkin selvittiin. Huomasin vasta jälkikäteen, että hänestä tuli eri tyttö kun jännitys laukesi, en tajunnutkaan kuinka paljon hän sitä mietiskeli! Upea persoonallinen lisä tilaisuudessa oli kuorolaulu, joka jäi varmasti kaikkien vieraiden mieleen!
Huomasin myös, että koko penkkirivistömme niiskutti. Siinä vaiheessa, kun pikkuveli edessäni, pieni tyttövauvansa sylissään liikuttui ajattelin etten kestä. Se näky oli pysäyttävä. Ihan juuri hetki sitten laitoin pikkuveljelle pupunkorvat päähän ja käskin pomppia perässä. Yritin kurkkia huoneeseensa, mistä kuului jatkuva autojen pärryytys ja sain aina vastaukseksi ”MEE POIS!”. Jonka kanssa kilpailtiin kumpi on parempi pelaamaan Donkey Kongia. Vain hetki sitten hän hikoili esikoiseni sylikummina jännittäen, miten selviää kirkko-osuudesta. Miten ihmeessä hänestä kasvoi aikuinen mies, joka nyt niin tottuneen näköisesti jo pyöritteli pientä vauvaansa? Meikit oli korjattava koskettavan kastetilaisuuden jälkeen. Itseäni liikutti myös valtavasti nähdä se katse, kun tuoreet vanhemmat katsoivat toisiaan hymyillen. Ja sitten katsoivat tytärtään. Heidän onnensa loisti kilometrin päähän ja mietin, että tuo pieni ihminen on valtavan rakastettu. Hän katseli menoa silmät suurina ja lopulta nukahti, luottaen siihen, että syleissä on hyvä olla. Ja monessa sylissä hän olikin suurena päivänään.
On upeaa, että pieni ihminen kokoaa suvun yhteen ja oli ihanaa nähdä perhettä. Tilaisuus oli kyllä aivan liian pian ohi. On valtava rikkaus, että paikalla oli perhettä neljässä sukupolvessa, ympyrää juokseva ja kimallekenkiä esittelevä 2-vuotiaani, joka ilmoitti päättäväisesti ”ukki mä tulisin nyt sun syliin” kuin 92-vuotias mummoni, jonka reippautta en voi kuin ihmetellä. Sunnuntaisessa iltapäivässä oli valtava tunnelataus, joka oli ensimmäisenä mielessä tänä aamuna. Ja illalla, kun hiivin taskulampun kanssa lastenhuoneeseen heidän nukkuessaan ja nielin kyyneleitäni. He olivat niin täydellisiä siinä nukkuessaan, niin ison lapsen oloisia vastasyntyneen jälkeen, niin rakkaita ja kauniita. Minua itketti vielä illalla pimeässä unta odotellessani, eilen tuntui, että pakahdun rakkaudesta kaikkia lähimmäisiäni kohtaan.
Kyllä perhe on paras. Näissä tunnelmissa kohti uutta viikkoa, vieläkin itkettää, mutta onnesta. Taidan teettää eilen ottamani kuvan täydellisestä pienestä neidistä, joka nukkuu isänsä käsivarsilla.
Onni on tässä ja nyt. Onnellista uutta viikkoa juuri sinulle!