Mielestäni päässäni pyörinyt aihe sekä tämä asu ja malliston nimi sopivat niin hyvin yhteen, että ymppäsin ne tuollaiseen kauhuotsikkoon. Kummasta siis aloittaisin? Kevyistä vaateasioista vai rankemmista jutuista. Paukastaan rankemmat jutut eka ja tullaan sitten näihin huomenna myyntiin tuleviin vaatteisiin, ok? Ottakaa kahvikupeistanne kiinni, yritän pitää taas tekstin inhimillisen mittaisena.

Mistä aloittaisin? Siitä, että minulla todettiin ensimmäisen kerran anemia 1990-luvulla vai siitä, että rauta-arvoni ovat aina olleet onnettomat. Raskausaikoina tankkasin rautaa maha hirveän kipeänä. Kun esikoinen oli puolivuotias, alkoi raju, vuosia kestänyt unettomuuskierre. Kuuluu asiaan, sanottiin. Teet liikaa, pitäisi levätä, sanottiin. Lääkärissä annettiin unilääkkeitä ja kun eivät toimineet, päälle masennuslääkkeitä. Olo paheni niin, että lopetin top tykkänään kaikki kemialliset avut.

Olin hirveän väsynyt koko ajan. Olin myös elämäntilanteessa 1-vuotiaan äitinä ja talo-oikeudenkäynnin sekä remontin keskellä, jossa ”kuuluu” olla hirveän väsynyt. Olin hirveän epätoivoinen, kun uni ei tullut silloinkaan, kun sain tilaisuuden nukkua. Mutta koska ihmisen on pakko jaksaa, se jaksaa. Tuli uusi raskaus, uudet hemoglobiinimittaukset, rautahommat, uusi synnytys ja imetys. Kun vauva on maailmassa, ei kukaan enää tutki äitiä.

Olin moneen otteeseen äärettömän väsynyt, siis en sillä tavalla väsynyt, että nukahtelisin joka paikkaan, vaan niin epätoivoisen väsynyt, etten saanut enää unta. Heräsin aamulla ns. tatti otsassa ja pala kurkussa miettien, jaksanko tätäkään päivää. Käskettin ottaa omaa aikaa välillä, nukkua välillä, liikkua, tehdä omia juttuja. Minä tein, lepäsin ja tein, tein omia asioita ja liikuin. Mikään ei tuntunut tuovan palautusta. Teet liikaa, sanottiin. Lepää. Ei lepo auttanut, ei minua niin sanotusti nukuttanut, vaan olin eri tavalla väsynyt koko ajan. Ärtynyt, alakuloinen, itkuinen, pessimistinen, lyhytpinnainen ja kireä. Halusin olla iloisempi ja aurinkoisempi, nauttia enemmän lasteni seurasta ja olla ennen kaikkea parempi ystävä. Kun uupuneena tykitin menemään kevytyrittäjähommia, puolimaratontreenejä ja pidin kahta lasta kotihoidossa, ajattelin että tässä nyt kuuluukin olla vähän kireä ja väsynyt. Ehkä välillä, mutta yön olisi pitänyt korjata tuo tilanne. Se, että neuvolasta sanottiin, että pyydä isovanhempia hoitamaan yö ei kantanut kovin pitkälle, kun se ei oloa korjannut. 8 tunnin yöuni ei tuntunut missään.

Vuosia kestäneen tuskailun, neuvolaan valituksen, yksityislääkäreillä käyntien ja unettomuuden itkemisen aikana yksikään taho ei ollut kiinnostunut veriarvoistani. Ei yksikään. Alas pudonneet, omassa tapauksessa TÄYSIN TYHJÄT rautavarastot aiheuttavat itkuisuutta, alakuloa, paniikkikohtauksia, rajuakin unettomuutta, hengästymistä, pyörrytystä, you name it, I got it. Surettaa, etten itse ymmärtänyt, eikä kukaan muukaan missä vika on.

Viime talvena alkoi tosissaan sapettaa. Olin ajatellut, että puolikkaan aikani paranee toukokuussa, mutta sykkeet nousivat ja tahti hidastui. Miehen kanssa tappelimme parilla lenkillä, kun hän kuuli millä sykkeillä juoksen peruslenkkiä ja käski kävellä ylämäet. Mutta enhän voi mennä takapakkia, miksi!

Toukokuussa se paljastui. Rajun vatsataudin myötä hemoglobiinit vihdoin mitattiin ja koska ne olivat 102, huikattiin Taysista, että mene mittauttamaan ferritiinit. Mitkä? Kuulin sanan toukokuussa ensi kertaa, vaikka anemiaa sairastin tiettävästi ensi kertaa yli 20 vuotta sitten.

Otin homman tosissani ja olen tehnyt kaikkeni toipuakseni. Heinäkuussa arvot olivat jo normaalin puolella, mutta ferritiinit saavat vielä vaikka kolminkertaistua. Rautakuuri jatkui. Nyt syyskuussa olen herännyt siihen, kuinka erilainen ihminen olen. En herää vihaisena. Herään ihan tavallisena ei aamuihmisenä, muttei tee mieli karjua jokaiselle vastaantulijalle. Jaksan juosta puistossa lasteni kanssa ja nauttia jokaisesta hetkestä. En mene itkien nukkumaan vaan ihanasta päivästä kiittäen. En herää aamulla ajatukseen, etten kerta kaikkiaan jaksa tätäkin päivää, olisipa joku joka auttaisi. Ajattelen, että tästä päivästä tulee hyvä ja ehdimme tehdä vaikka mitä kivaa. Nukun hyvin. Vaikka nukkuisin vain 7 tuntia, se riittää, koska uni palauttaa. Se on normaalin ihmisen unta. Vasta nyt tajuan olleeni jollain tapaa sairas. Lenkillä vauhdit ovat koventuneet ja sykkeet laskeneet. Askel lentää 15 kilometriä siinä, missä keväällä vedin sen hammasta purren loppuun asti.

En muista, milloin olisin ollut näin… Tavallinen. Pystyn ottamaan rauhallisesti vastaan kiukut, haistelemaan kukkia pihalla ja kipittämään portaita ylös alas ilman pyörtymisen tunnetta. Olisi ehkä pitänyt herätä omaan tilaansa aiemmin, mutta koska en ole luovuttajatyyppiä, päätin jaksaa. Muistan talvella huojuessani olohuoneessa sohvalta nousemisen jälkeen, että mies käski mennä veriarvoja tutkimaan. Pöh, taisin sanoa. Niin. Yksi ehkä parhaista parantumisen merkeistä on paniikkien vähentyminen. Sain paniikkioloja jopa junassa, kun se mennä puksutti tunninkin pysähtymättä. Viime viikolla junassa istuessani mietin, että miksi ihmeessä minua täällä ahdistaisi. Niin. Koska ferritiinit.

Minulle elämään tuli nyt aika ennen ja jälkeen anemian, niin erilaiselta elo tuntuu, nyt kun rautakuuria on takana viitisen kuukautta. Olen varmasti kärsinyt vaivasta vuosia, enkä ikinä halua päästää itseäni viime kevättalven oloon, nyt kun tiedän mistä se johtui. Kuka haluaa elää unettomuuden, paniikkien, pyörrytyksen ja hengästymisen kanssa? Räjähtää ihan liian pienistä asioista?

Ferritiinimittauksen sanotaan olevan muotisairaus ja uskon, että tämä sairaus onkin ns. muodissa. Ihmiset söivät ennen sisäelimet ja kaikki muut vastaavat, mutta prosessoidun ruoan, kasvisruoan ja muiden syiden takia homma on varmasti yleistynyt. Ja asiasta täytyy puhua, sillä itseäni harmittaa todella, ettei 4,5 vuotta sitten yksityinen lääkäri ehdottanut vaivaani mitään muuta kuin kolmiolääkkeitä. Ne eivät todellakaan auta. Välillä asiaa ajatellessa itkettää, miten paljon parempi äiti olisin ollut, jos en olisi niin usein sanonut että äitiä väsyttää, mutta asiaa on turha miettiä. Olen nyt sitten satasella läsnä kun jaksan.

Jottei tulisi liian ruusuinen kuva, niin kyllä minä edelleenkin hermostun, itkeskelen tai olen ylipäätään vain ihminen. Mutta hyvin erilainen ihminen. Helpottuneempi ihminen. Ihminen, joka itkee ilosta juostessaan ylämäessä ilman, että täytyy pysähtyä puuskuttamaan. Elämä on erilaista terveenä. Suosittelen kaikkia joskus tsekkaamaan arvonsa, oli muotia tai ei.

neule, housut ja kengät LIDL by Heidi Klum (saatu)/ takki ONLY/ korvikset Via Minnet (saatu)

Lisää muotia sitten loppuun ja kevyempiä juttuja. Kuvissa näkyvä asu on Lidlin uusinta Heidi Klum-yhteistyömallistoa nimeltään letsshakeitup. Sopi hyvin mielestäni tähän postaukseen, kun naista vaatteiden sisällä on vähän ravisteltu eloon. Sain valita mallistosta omat suosikkini ja pinkki neule oli ihan ykkönen. Mustat housut supermukavat päällä ja kengät tyylikkäät ja joka asuun sopivat. Nämä olivat siis omat lempparit, joita saa huomenna hakea Lidlistä! Edelleen yhtä hassua, ostaa vaatteita Lidlistä.

Mielelläni kuulen ajatuksianne Lidlin vaatteista tai ferritiiniarvoista ja kokemuksista anemiasta? Heittäkää juttuja kommenttiboksiin! Leppoisaa sunnuntaita!