Olen tuijottanut pitkän tovin tyhjää ruutua. Joitakin asioita on niin vaikeaa pukea sanoiksi. Muistatteko tätä postaustani lähes 1,5 vuotta sitten? Jos et ole lukenut, sieltä voi saada lisää pohjustusta asialle.
Muutamat asiat saivat taas minut miettimään menneitä, edelleen ajoittain läsnä olevia painajaisiani ja sitä, miten syvässä henkiset arvet ovat. Sain muutama viikko sitten lahjan. Ihan odottamatta, ilman merkkipäiviä tai muuta. Entinen kampaajani Jenna, joka nykyään pyörittää yritystä Woodmind yhdessä miehensä Jannen kanssa oli tuonut minulle naulakon kotiovelle. Naulakon, jota ihailin Instagrammissa keväällä ja jonka hän oli silloin jemmannut autoon ajatuksella, että jonain päivänä saan tuon ihailemani naulakon. Olin aivan häkeltynyt. Päätin laittaa naulakon paikalle, mistä näkisin sen aina nukkumaanmennessäni ja muistaisin, että maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Jopa sellaisia, jotka tahtovat minulle hyvää. Nyt ihana ananasnaulakko on makuuhuoneessa seinällä.
Viime viikolla vaatekutsuille saapui Anna, joka toi ihanat tuliaiset: teetä, suklaata ja itse leipomiaan brownieita. Olin jopa ihastellut niiden syntymistä Instassa aiemmin päivällä ja miettinyt, miten ihanaa olisi saada kutsupöytään jotain Annan leipomaa. Ja sitten hän tuli ja toi niitä kuin ajatukseni lukeneena. Jälleen yksi hyväntahdon ele, joka jäi mieleeni pitkäksi aikaa.
Jäin näiden tapahtumien myötä miettimään, kuinka vaikeaa minun on luottaa ihmisiin ja vielä vaikeampaa uskoa, että joku toivoisi minulle hyviä asioita. Uskon aina, että ihmiset näkevät minussa vain ne huonot asiat ja nurjat puolet, eikä kukaan varmasti tahdo olla ystäväni. On ihan hämmentävää saada välillä Instagrammissa viestejä, että olet huipputyyppi (kiitos Minnea maanantaisesta! <3). Joka kerta hämmästyn aidosti, sillä en näe olevani missään määrin huipputyyppi.
Kuin johdatuksena siihen, että asioista pitäisi puhua enemmän törmäsin eilen Huono äiti-artikkeliin siitä, miten henkisiä arpia kantaa pitkään sisällään, ehkä ikuisesti ja kuinka ihmisiin on vaikeaa luottaa. Nyökyttelin hiljaa tuota artikkelia lukiessani. Sitä toistaa huomaamattaan samaa kaavaa vuodesta toiseen. Kun oppi vuosien ajan, että on tyhmä, huono, eikä ansaitse asioita, joita sai, sitä alkoi uskoa. En muun muassa ansainnut niin hyvää arvosanaa englannin kirjoituksista, koska en ollut oikeasti niin hyvä, että olisin saanut laudaturin. Innostus ja ylpeys tuosta arvosanasta katosi noiden sanojen myötä ja aloin uskoa, että en ollut sen arvoinen. Olen ollut aivan hämilläni naulakosta: ansaitsinko minä saada tällaisen lahjan, mitä hyvää olen tehnyt? Sitä alkaa käyttäytymään sulkeutuneesti, itseään anteeksipyydellen eikä päästä ketään lähelleen. Toisten on vaikeaa ymmärtää sellaista käytöstä, jos taustojaan ei avaa ollenkaan.
Väkivallan pelko on yksi pahimpia asioita, mitä olen joutunut elämässäni kokemaan. Ehkä vielä enemmän se henkinen väkivalta, joka musertaa itsetunnon, saa häpeämään, erottaa sinut ystävistäsi ja tuhoaa tulevaisuutesi jollain tapaa. Koko lukioaikana en ollut ikinä tyttöporukalla missään, koska en saanut. En kolmeen vuoteen. Missään. Ikinä. Jopa jokaista tekstiviestiäni vahdittiin ja sain tuntea nahoissani, kun olin tallentanut puhelimeen vieraan pojan nimen. Hän pyysi minua ystävällisesti isompaan porukkaan lautailemaan, koska minulla ei ollut lautailukaveria. Tuo poika on muuten nykyinen aviomieheni. Lautailemaan en koskaan lukioaikoina päässyt, mutta numero jäi puhelimeeni.
Siinä on yksi suuri syy, miksi välit ovat moneen aikaisempaan ystävään katkenneet, miksi lukioajoilta ei läheisiä ystäviä jäänyt. Miksi en ehkä monesti enää ole osannut olla ystävä. Olen yrittänyt olla ystävä, mutta samalla niin rikki sisältä, etten ole osannut. Olen turruttanut tunteitani ja pitänyt kulisseja pystyssä. En vuosikausiin puhunut asioista mitään, sillä häpesin. Oli omaa syytäni, että annoin vuosien ajan kaiken pahan tapahtua. Oli omaa syytäni, etten tajunnut lähteä, oli omaa syytäni, etten ollut ansainnut parempaa.
Meni todella kauan, ennen kuin ymmärsin totuuden. Ennen kuin edes olen uskaltanut käsitellä menneitä ja ottaa asioihin etäisyyttä. Vasta 10 vuotta myöhemmin aloin ymmärtää, että minäkin olen ehkä ihan arvokas ihminen. Tapahtumat eivät olleet vain ja ainoastaan minun syytäni, vaan toisella ei ollut kaikki ihan hyvin. Minä yritin korjata, tukea ja parantaa, mutta sen sijaan että olisin korjannut toisen, hajosin myös itse siinä rinnalla aivan romuksi. Palasiksi, joista pikkuhiljaa ikävuosien 20-30 välillä mieheni loputtomalla kärsivällisyydellä aloin rakentaa taas itseäni kasaan.
En oikein edes tiennyt kuka olin. Kun vuosikausia on ollut kahlittuna, saamatta tehdä mitään, piti minun alkaa tutkia elämää ihan uudelta kantilta. Olin hervottoman yksinäinen ja lohduton. Pelotti. Olin tukahduttanut pahan olon suorittamalla koulua ja jumppaa, mutta ylioppilaslakin myötä sitä kouluakaan ei enää ollut.
Pitkälle on tultu. On tultu siihen pisteeseen, että haluan puhua asioista ääneen, koska niissä ei ole mitään hävettävää, vaan tällaista sattuu liian monelle. Kuin johdatuksena sähköpostiini kilahti tänään mainos Naisten linjan hyväntekeväisyystempauksesta, joka järjestetään 25.11.2018 Kampissa. Luin tuon mainoksen ja mietin, että tuo päivä on vielä Katjan päivä. Kaikkien eteeni osuneiden merkkien myötä halusin kirjoittaa asiasta taas jotain ylös. Jotta sinäkin, se kolmas, rohkaistuisit asiasta puhumaan. Vaikka yksityisviesteillä, anonyymisti, kenelle tahansa. Jaa kokemuksesi.
Joka kolmas nainen kokee Suomessa väkivaltaa. Sinä et ole yksin. <3
Halauksia päivääsi!