Itkettää ilosta, kun yritän tätä viikonloppua sunnuntaina pukea sanoiksi. Olin niin onnellinen ystävistä ympärillä. Se alkoi Zonesista perjantaina, jatkui miehen Pirkan yöpyöräilyyn kavereiden kanssa ja yövieraaseen, ihaniin polttareihin joissa olin Heinolassa ja sunnuntain ehdin viettää vielä perheen sekä ystäväperheen kanssa rannalla. Olin yhtä hymyä ja molemmat miehen kanssa totesimme illalla, että kyllä ystävät ovat kultaa kalliimpia. Miksi sitä ei tule sanottua ääneen?  Että hei, oli todella kivaa olla teidänkin kanssa rannalla!

Samaa mietin lauantaiaamuna, kun olin matkannut lapsuuden parhaimman ystävän polttareihin Heinolaan. Kun odottelimme Ranta-Casinon pihalla sankaria saapuvaksi, mietin kaikkea, mitä polttarit olivat nostattaneet mieleeni. Olin miettinyt hirveästi lapsuutta, kouluja ja kaikkea, mitä olimme jakaneet yhdessä. Leikeistä ensimmäisiin sydänsuruihin ja siihen, kun omistimme teininä puoliksi hevosen. Itketti koko viikon, kun ajauduin muistoihini. Kun kutsu polttareihin tuli, mietin, että tuonne menen, oli mikä oli. Kun halasin ystävää siellä Casinon parkkipaikalla ja hän ihmetteli, että sinäkin pääsit, sanoin vain laimeasti jotain ”niin”. Miksen sanonut sitä mitä ajattelin, että totta kai olin tulossa heti kun kutsu kävi, en olisi jättänyt mistään hinnasta väliin!

Teiniaikojen jälkeen elämä on vienyt meitä eri puolille ja yhteydenpito ei ole ollut niin tiivistä. En siis tuntenut kuin yhden ihmisen morsiamen lisäksi polttareista etukäteen ja hänetkin olin nähnyt 17 vuotta aiemmin viimeksi. Mutta niin kuin aina polttareissa, yhteinen henki löytyy heti ja se yhdistävä tekijä on, että kaikki me välitämme kovasti tuosta sankarina olevasta morsmaikuista. Hän on vaikuttanut johonkin elämämme vaiheeseen ja on jäänyt mukaan ystäväksi kaikille. Yhtä lailla, kun itse jaoin muistoja 1990-luvulta joita toiset eivät tienneet, olin iloinen, että uudemmat ihmiset paikkasivat sitä aikaa nyt aikuisiältä, minkä olin ”menettänyt”. Mietin, miksen ole soittanut joskus. Miksen ole pitänyt tiukemmin kiinni ihmisestä, joka lapsuudessa oli ainoa, joka tiesi kaikki salaisuuteni? Ja silti pysyi vierellä? Olen onnekas, että sain kutsun polttareihin. Ensimmäiset liikutusitkut itkettiin monen puolesta ensimmäisen tunnin aikana.

Yhdeksän hengen naisjoukko oli upea ja mietin, että sekin kertoo jotain ihmisestä, kun hänellä on näin upeita ystäviä niin eri elämänvaiheista. Polttarit olivat ihanan rauhalliset, täynnä naurua, iloitkuja, jutteluita ja rentoutumista. Heinola oli paikkana hellepäivänä aivan upea ja sanoisin, että saimme siellä jotenkin vielä enemmän kiinni siitä rennosta yhdessä olemisen fiiliksestä – se oli kuin maalaisidylli ja palvelu monessa paikassa isoja kaupunkeja ystävällisempää. Majoitus oli mahtava ja kaasot olivat nähneet vaivaa. Kaikki toimi kuin rasvattu.

Nauroimme myös, että kyllä vietämme selkeästi keski-ikäisten polttareita, kun kuuma peruna keskusteluissa oli kuka silittää lakanat, lilluimme onnessamme Kumpeli Span kylpylän poreissa ja lämmittelimme saunoissa, eikä kenellekään tullut mieleen kysellä baariin menosta. Puhuimme valtavasti eläimistä ja huomasimme, ettei eläinrakkaan ystävän polttareissa kyllä ollut muita, kuin eläinrakkaita ihmisiä. Mietimme lapsuuden koiria, hevosia, kultakaloja ja kaneja. Kaikki nostatti hirveästi tunteita pintaan.

Sunnuntaina aamukahdeksalta olin jo tyhjillä Heinolan kaduilla lenkillä. Morsian oli todennut miehestäni, että tutustuessaan häneen lukiossa piti häntä heti todella mukavana tyyppinä ja on onnellinen, että löysimme aikanaan toisemme. Olin sunnuntaiaamuna jotenkin niin täynnä hyvää oloa, että hymyilin ajatellessani kotona odottavaa perhettä. Mietin tätä kaikkea rakkauden määrää. Mietin, miten ihanaa on, kun ystävä löysi ihmisen, kenen kanssa astuu avioliiton satamaan. Loppulenkistä soitin molemmille mummoilleni puhelun ja toivotin huomenet, koska tuli olo, että niistä rakkaista pitää pitää huolta. Entistä parempaa huolta. Eikä päästää yhtään irti.

Uskon, että ehdoton kohokohta lauantaissa oli issikkavaellus. Keli oli täydellinen, issikat luotettavia ja varmajalkaisia ja Suomen luonto parhaimmillaan. Linnut lauloivat, heinä ja hepat tuoksuivat ja minä vain hymyilin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ratsuni Sampan selässä. Kukaan ei kaivannut minua, ympärillä oli hiljaisuus ja kesä. Istuin hiekan pölistessä hevosen selässä ihan niin kuin aina lapsuudessa, perässä ratsasti ystävä, jonka kanssa ratsastimme kaikki lapsuuden kesät ja odotimme heppaleiriä kuin kuuta nousevaa. Palasin olossani ja mielessäni 25 vuotta taaksepäin, lapsuuden heppakesiin, siihen huolettomaan fiilikseen ja ystävän kanssa jaettuun kokemukseen. Ihan kuin oltaisiin oltu taas hetki siellä heppaleirillä kikattamassa ja odottamassa, että illalla saa ostaa karkkia leirin kioskista.

Kiitos ystävä, kun olet. Kiitos te muutkin ystävät ja perhe, kun olette. Tämä viikonloppu herätti hurjasti ajatuksia sekä tunteita ja sai valtavan kiitollisuuden sisimpään. En hevillä unohda ehkä kesän parasta viikonloppua.

Valtavan ihanaa alkavaa uutta viikkoa! Onko itselläsi millaisia polttarimuistoja?