Miksi lähdin puolimaratonille ja miksi se jäi kesken?

Terveisiä ihanan aurinkoisesta Helsingistä, jossa juostiin kuuman asfaltin hohkatessa lauantaina! Minä olin odottanut tapahtumaa toden teolla ja treenannut siihen läpi kevään. Harvoin juoksi lenkkiä ilman, että mielessä olisi käväissyt toukokuisena lauantaina odottava puolimaraton. Toivon, että pääsisin ajassa alle kahden tunnin, edes sekuntin alle! Sitä silmällä pitäen kipittelin menemään. Ostin uudet ihanat kompressiosukat kisaa varten ja ajoin sisään uusia lenkkareita.

Sitten kahta viikkoa ennen tuli hirveistä hirvein vatsatauti kestäen kahdeksan päivää. Haaveeni kisasta alkoivat hiipua, kun tajusin miten heikkoon kuntoon menen. Yllättäen sainkin voimani heti takaisin, kun ruoka alkoi pysyä sisällä ja oli vielä viikko aikaa – pääsisinkö sittenkin matkaan?

Vatsataudin sivulöydös verikokeista oli sitten huono hemoglobiini ja sen lisäksi täysin tyhjät rautavarastot. Tämä löydös oli aikamoinen onni onnettomuudessa, että osaan lähteä hommaa korjaamaan, mutta sen myötä tuli kielto liian koviin suorituksiin. Matalat sykkeet ja lyhyet lenkit ok, mutta lääkäri kielsi juoksemasta puolikasta. Ja tajusin, että tuo anemia vaikuttaa kyllä jo suorituskykyynkin.

Helsinki City run on tapahtumana aivan huikea. Se on tehty isollaan ja juoksijoita on valtava määrä, sinne on kivaa lähteä yhdessä miehen kanssa. Olimme sopineet menevämme ystävien kanssa syömään kisan jälkeen ja harmitti kaikki siihen liittyvä kivan odotuksen puuttuminen. Kunnes sain pöhkön idean: starttaan, mutten juokse koko matkaa! Näin saan fiilistellä tapahtumaa, juosta paita päällä ja halata miestä maalissa. Rahoja ei saanut kuitenkaan takaisin.

Niin me lähdimme lauantaiaamuna kohti Helsinkiä ja suuntasimme mummolle, joka oli hakenut kisakamppeemme. Häneltä oli kysytty onko hän se juoksija, kovasti mummoa nauratti ajatus. Hän on siis yli 90-vuotias ja ihan virkeä, muttei ehkä nyt juoksukunnossa enää. Mummolta hölköttelimme lähtöpaikoille ja meinasi tulla jo hoppu, eikä mies ehtinyt odottaa vessajonoa. Toivotin onnea matkaan ja hän starttasi toisessa lähdössä.

Minun lähtöni oli 10 minuuttia myöhemmin ja voi mikä fiilis oli juosta! Mummo oli kahden kilometrin kohdalla vilkuttamassa, reitti oli ihan huikean kaunis saaresta toiseen siltoja pitkin ja juoksin mielestäni kivan tasoisessa ryhmässä, oli helppo pitää yllä kutosen vauhtia. Jarrutin välillä laskeakseni sykkeitä ja taas mentiin. Olin ajatellut juosta noin 10 kilometriä ja sen saavutin tunnissa, yhdentoista kilometrin kohdalla sitten pysähdyin.

Ohjeena oli ollut, että jos keskeyttää, se tulee ilmoittaa. Ilmoitin siis huoltopisteelle että en jatka, jolloin he sanoivat, ettei sitä tarvitse mihinkään ilmoittaa. Lisäksi keskeyttäneille oli lupailtu ohjeissa jotain kyytejä, muttei mitään sellaista ollut. Meni aikansa, että löysin Lauttasaaren metroaseman ja sohlasin itseni metrolla keskustaan takaisin ja sanon, ettei keskeyttäminen ole kovin helppoa! Mies oli ennen minua perillä tehden oman uuden ennätysaikansa 1.43.

Metrossa numerolappu rinnassa seistessä itketti. Olo oli niin hyvä, että tuntui todella tyhmältä pysähtyä. Toisaalta tiesin, ettei tämä ole sen arvoista, että riskeeraisin terveyttäni ja kisoja tulee. Pettymystä nieleskellen menin maalilalueelle ja fiilis nousi heti. Proteiinirahkaa nurmikolla syödessä alkoi tuntua siltä, kuin olisin juossut koko matkan ja olin taas ihan fiiliksissä. Jatkoimme suihkuun ja kavereiden kanssa syömään nauttien upeasta kelistä sekä miehen hienon juoksun nostattamista fiiliksistä.

Sen verran jäi sitten kalvamaan tämä juttu, että ilmoittauduimme eilen early bird-hintaan ensi kevään kisaan. Kyllä ne raudat vuodessa saadaan nousemaan ja sitten juostaan kovaa, voi kun reitti olisi sama, oli niin hieno!

Kuka oli juoksemassa lauantaina? Oletko itse jättänyt kisaa joskus kesken?