Tiedättekö mitä. Tämä postaus on odottanut luonnoksissa marraskuusta asti, siis lähes viisi kuukautta. Siitä huomaa miten aika juoksee, koska ajatuksissa se on ollut. Tämä postauksen kuvat, arvatkaas milloin ne on otettu? Itsenäisyyspäivänä. Siis reilut neljä kuukautta sitten. Miksi tämä jäi roikkumaan? En oikeasti edes osaa sanoa, mutten saanut tekstiä viimeisteltyä ja aina tuli jotenkin kivempia asukuvia. Nyt tsemppasin tämän eetteriin, kun lumikuvat eivät vielä näytä hassuilta, aihe puolestaan ei ole vanhentunut. Olin viikkoa ennen näitä kuvia pätkinyt tukkaani vähän reilummin ja nyt se on jo kasvatettu takaisin. Mutta kun katsoin näitä kuvia, tekee taas mieli saksia (toisaalta katsoin eilen parin vuoden takaisia ja päätin kasvattaa pitkät. Mikään ei ole hyvä).

Tämä aihe pulpahti mieleeni, kun kollegani Noora piti jokin aika sitten postaamattoman päivän, ensimmäisen ikinä. Siis silloin marraskuussa. Aivan käsittämätön suoritus, jonka myötä Nooralta kyseltiinkin, kuinka hän ehtii tuottaa niin jatkuvasti laadukasta materiaalia ja keksii niihin vielä sisältöäkin?

Miettiessäni sitä, mistä keksii postauksiin aiheita nousi mieleeni ajatus, millaista elämä olisikaan, jos ei bloggaisi. Se nousi uudelleen mieleeni, kun eräs muskariäiti totesi minulle, että bloggaamisen täytyy olla jossain määrin elämäntapa. Totta, sitähän se onkin.

Minä aloitin blogini vitsillä kuusi vuotta sitten, enkä tiennyt mihin se johtaisi. Vaikeana elämänjaksona lopetinkin sen, mutta jatkoin 8 kuukauden tauon jälkeen taas. Ja mitä enemmän tein, sitä enemmän innostuin. Siitä muodostui elämäntapa.

Olin aivan varma, että stoppi tulee kun aloin odottaa kuopusta. Ajattelin ettei minusta ole asukuviin ja sairaalassa tipassa maatessa ei aiheita muodostu niin valtavasti. Kaikkiin tilaisuuksiinkin jouduin sanomaan, etten pääse. Mutta niin sekin suttaantui…

Millaista olisi, jos ei miettisi yksin suihkussa tai lenkillä seuraavaa postausta, seuraavan asukuvien asua? Perjantaina ei kuikuilisi säätiedotusta ajatellen, ettei kyllä voida ottaa viikonloppuna asukuvia? Ryntäisi päiväuniaikaan äkkiä ulos kosmetiikkapurtilot kainalossa kuvia varten, kuvaisi jokaista synttäritarjottavaa kymmenestä kulmasta ennen juhlia? En käyttäisi paria tuntia päivästäni kuvien käsittelyyn, kirjoittamiseen, postausten jakamiseen, mainostamiseen ja muuhun vastaavan. En stressaisi kävijätilastoja (nykyään en itse asiassa niitä enää niin tuijotakaan, säästääkseni itseäni) tai hermostuisi, kun fb-tykkääjiä katoaa yhtenä päivänä viisi, että olipa nyt sitten huono postaus (tiedän, ettei sillä välttämättä ole mitään tekemistä asian kanssa). Ehtisin lukea, leipoa ja tehdä vaikka mitä enemmän. Me emme pysähtelisi autolla ihmeellisin paikkoihin, en tuijottaisi haikeana auton ikkunasta ulos miettien, että kohta loppuu valo ja tuossakin olisi niin täydellinen asukuvauspaikka. En ryntäisi päikkäriaikaan purkit kainalossa pihalle kuvaamaan tai tuskailisi, kun viikonlopun sataa vain vettä.

Niin. Kyllähän tämä homma vie valtavasti aikaa ja energiaa ja ajatustyötä, mutta sitten ne positiiviset. Ja koska homma jatkuu ja jatkuu, positiivisiahan on enemmän. Olen viihtynyt kotiäitinä osaksi myös blogin ansiosta, olen saanut tehdä jotain omaa, käydä tilaisuuksissa ja kehittää taitojani monella tapaa. Kuvaustaitoja, kuvien käsittelytaitoja, markkinointitaitoja, sometaitoja ja kaikkea muuta mahdollista, mitä en olisi tehnyt muuten kotiäitinä. Olen päässyt ensimmäisten joukossa kuulemaan uusista jutuista ja se on uteliaalle sielulleni mannaa. Tai sellaiset tilaisuudet kuin viime viikon saunahomma! Ihan korvaamatonta!

Olen myös blogin ansiosta mahdollistanut asioita, joita en olisi tehnyt kotiäidin tuloilla. Toisaalta, kun ynnäsin junamatkat verotukseen, nielin tyhjää loppusumman nähdessäni. Ei sitä huomaakaan paljon niistä on kertynyt, vaikka parhaani mukaan kyttään 8,90 euroa maksavia lippuja. Lapsenvahditkin vievät osansa.

Olen saanut valtavasti erilaisia tuttuja, jopa ystäviä ja luonut erilaisia verkostoja blogivuosien aikana. Tässä on ehkä se suurin vahvuus hommassa, on upeaa törmätä aina uusiin ihmisiin ja sitten taas niihin tuttuihin, joita on jo monissa tilaisuuksissa nähnyt. Tutustua yrittäjiin ja saada ehkä jotain koko perheelle, Särkänniemi ja Silja Line ovat tästä hyviä esimerkkejä. Olemme koko perhe päässeet nauttimaan harrastuksen kautta ja se on ollut valtava plussa. Ihan haikea olo tulee, kun ajattelen miten monen ihmisen tiedän tai tunnen jollain tapaa blogin kautta. Sitten samalla on tullut niitä kotiäitiympyröitä lasten kautta ja tämä kombo on ollut minulle ihan ykkösjuttu viime vuodet.

Kuvia on tullut otettua hurjasti viime vuosina ja erityisen iloinen olen siitä lasten takia. Yritän aina muistaa ottaa ne blogiversiot ja kuvat edestäpäin kotialbumiin. Olen tallentanut paljon asioita lasten lapsuudesta, mitkä olisivat unohtuneet ilman blogia.

Nykyään tiedän harvinaisen tarkkaan, monelta aurinko laskee lokakuussa ja toukokuussa. Ilman bloggausta en tietäisi niin tarkkaan milloin tulee pimeä, milloin aurinko laskee Kyproksen lomalla, ryntäisi ulos kun sataa lunta ja haluan vangita ensihiutaleet tai virittelisi salamaa taas mustia kuukausia kiroten. Lista, mitä blogi on antanut ja mitä vienyt on täysin loputon, tässä kävin pari esimerkkiä läpi.

Minulta ei myöskään kysyttäisi, kun lähden lapseni kanssa teatterimatkalle ”onko tämä joku blogijuttu?” (ei, minulla on muutakin elämää) tai todettaisi, että hommaat sen ja sen asian blogisi kautta (näinhän asia ei ihan toimi). Mutta ymmärrän, ettei harrastuksen taakse ole helppo nähdä, jos ei ole siinä mukana. Välillä on jopa hävettänyt heilua kameran kanssa ihan joka paikassa, mutta nykyään siitä ei kukaan enää sano mitään, vaan enemminkin jälkikäteen kysellään kuvia, kun Katja varmaan otti taas paljon. Ja niin ottikin!

Koko ajanhan se on tasapainoilua, perhe-elämän, blogin, lasten, harrastusten ja muun kanssa, mutta niinhän se on kaikilla. Vaakakupissa painaa kaikki se positiivinen viba, mitä olen elämääni saanut blogin kautta, vaikka olenhan myös itkenyt kommenttia, että näytän raskaana ollessa superturvonneelta, erityisesti livenä. En ole tarpeeksi kovanahkainen, että voisin sanoa tottuvani ikäviin puoliin, mutta onneksi pääasiassa olette hyvin ihania ja kannustavia ruudun sillä puolen! Kiitos siitä, olette myös suuri(n) syy siihen, miksi tätä tätä teen!

Olen ollut hetkinä, kun konttaan oksennuksia pois seinistä ja pesen kymmenettä lakanapyykkisatsia myös tavattoman ylpeä, että kaiken tämän rinnalla olen saanut tämän oman pienen tekeleeni pyörimään ja lukijat ehkä nauttimaan hetkistä kanssani. Minun oma pieni tekele, kolmas lapseni (nyt kuulostan jo hullulta, hih!).

haalari LET’S WOW By Heidi Klum/ neule VILA/ kengät Prahasta/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Avasiko tämä mitään uutta teille bloggaajan sielunmaailmasta? Ihastuttavaa sunnuntaita jokaiselle!