Varmaan joka ikinen blogini lukija on vuosien varrella joutunut lukemaan Apulanta-rakkaudestani. Tuo bändi, johon 12-vuotiaana ihastuin, sittemmin rakastuin on kulkenut vähän koko elämäni matkassa, tarkemmin nyt jo lähes 24 vuotta. Se on hurjan pikä aika. Onnessani olen ollut, kun Tonista on kadonnut punk-henkeä sen verran, että on hurahtanut lähtemään mukaan niin Vain elämäähän kuin Voice of Finlandiin. Siis en ole onnellinen siitä, että punk-henkisyys on karissut, vaan siitä, että näen hänet telkkarissa parikin kertaa viikossa. Tyyppi on koko ohjelman suola ja sokeri, en ole koskaan ennen jaksanut sitä seurata!

Minä siis yläasteella tapetoin seinäni Apulanta-julisteilla, sain käsinkirjoitetun kirjeen Tonilta ja kiersin keikkoja, joilla pääsi takahuoneeseenkin. Oli aikaa ennen bändin suurempaa suosiota. Kulutin puhki ekat levyt ja luukutin Särkyneiden sydänten kerhoa uudelleen ja uudelleen. Bändi oli mukana joka päivässä.

Ehkä oma notkahdus tuli, kun Tuukka lähti bändistä, tuntui, että tämä oli tässä. Ettei bändi tule pysymään kasassa, vaan erkanee hiljalleen. Noihin aikoihin kuuntelin tätä biisiä kovasti.

Tulit vastaan kadulla joukossa ihmisten
Liikaa nähneet silmäs katsoi ei mistään välittäen
Mä huomaan kuinka sä pelkäät jonkun taas löytävän
Kilpesi ainoon halkeeman
Huutaa on kenenkään aivan turhaa
Sillä ketään ei kaupunkimme kuule kuitenkaan
Yksin on helpompi päästä karkuun
Kun pitäisi päästä kauemmas kuin koskaan aiemmin

Samoihin aikoihin aloin seurustelemaan mieheni kanssa ja silloin soi aika paljon muun muassa Muistijäljet-biisi.

Sun kädessä
On maailma
Missä mut tehtiin lasista

Vuodet vierivät ja olen tykännyt bändistä välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta edelleen osaan sanasta sanaan ne vanhat biisit Silmämunasta Matoon sekä Aurinkoon ja Elliin. Niissä on kaikki nuoruuden tunteet. Sain jotenkin uuden buustin Apulanta-rakkaudelle, kun odotusaikanani Toni kirjoitti biisin, jonka jälkeen hän ei ole pystynyt biisejä tekemäänkään. Se biisi oli kirjoitettu tyttövauvalle, kuopuksemme syntyi aika pian heidän esikoisensa jälkeen. Tuon biisin voimin paukutin puolimaratoninkin pahimman kohdan yli.

Valot pimeyksien reunoilla
ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa

neule GINA TRICOT/ hame TFNC/ kengät OFFICIAL/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Minun nuoruudestani ei voi puhua ilman Apulantaa. Siksi odotin hirveän kovasti taas Älä usko lauluihin-konserttisalikiertuetta, jossa olimme viime perjantaina. Keikka-asuksi valikoitui perinteisen mustan sijaan keväisen pastelliset sävyt, kun pomppisen sijaan salissa piti istua. Melkein pystyin, vähän heilun, huidoin, kiljuin ja… itkin. Kun Kadut-biisi (jonka sanat ekana) alkoi harpun soitolla, luulin tukehtuvani itkuuni. Oli kanteletta, akustisia vetoja, harrasta tunnelmaa ja monta tärkeää biisiä matkan varrelta. Oli huikea keikka ja niin erilainen, kuin perinteiset rytinäkeikat.

Kuka muu on kokenut tämän konserttisalikiertueen? Mitä mieltä asusta? Onko itselläsi joku artisti tai yhtye, jonka musiikki on suuresti vaikuttanut elämääsi?