Junatausta asukuvissa! Yllättävä ja ei ehkä kaunein idea, mutta muuhun ei tuona hoppuaamuna ollut aikaa. Kipitimme nelistään kohti junaa sekä Disney on Ice showta ja halusin napata mekosta kuvat, joten otimme ne sitten junan edessä ennen lähtöä. Tuttu tuo väline ainakin on, menemme junalla usein eri kokoonpanoilla, tänäänkin hyppään VR:n kyydillä pienelle Helsingin piipahdukselle. Ja mekko niin fiiliksensä kuin värinsä puolesta todella mukavuusasu!

Joka tapauksessa, junassa tarkkailin taas kerran lapsiani. Sitä, miten pienempi ihailee isompaa niin, että toistaa joka ikisen sanan ja lauseen perässä, vahtii, että saa ihan kaikki samat asiat kuin siskokin. Kun jonotin heille lihapulla-annoksia junan ravintolavaunussa, kuuntelin taas kerran yhtä kinastelua. Pienempi pistää täysillä kampoihin, vaikkei edes ymmärrä usein mistä tappelee. Esikoinen sanoi ”minä jään tänään kummeille yöksi”, johon kuopus vastasi ”minäkin kummeille yöksi”. ”Etkä tuu”. ”Tulenpas”. ÄÄÄÄ ja sota oli valmis.

Näitä tilanteita on päivässä kymmeniä, kun taistelevat sanallisesti jostain, repivät samaa lelua tai tappelevat siitä, että toinen istuu väärässä tuolissa, vaikka vieressä on ihan samanlainen. Eräänä aamuna kun yritin laittaa aamupalaa he väänsivät samassa nojatuolissa istumisesta, vaikka vieressä oli vapaita tuoleja ja sohva. Siinä sitten puuronkeiton lomassa erotin kirkuvat tappelupukarit.

Toki siinä, missä he ottavat yhteen, he ovat myös kasvaneet kiinni toisiinsa. Ovat hirveän tärkeitä toisilleen ja osaavat jo tehdä pieniä leikkejä yhdessä, vaikka aluksi tuo kolmen vuoden ikäero tuntui niin isolta, se tasoittui nopeammin kuin ikinä osasin ajatella. Jos viemme heidät lastenhoitoon tai hoitaja tulee kotiin, meidän vanhempien lähtöä ei edes huomata. Mutta auta armias, jos yrittäisit jättää vain toisen, kuopus kirkui sydänverellä, kun hoitaja jäi hänen kanssaan ja me lähdimme esikoisen kanssa lääkäriin. Yhdessä on oltava.

Minulla itselläni on kaksi pikkuveljeä ja muistan, että heistä vanhemman kanssa otimme paljon yhteen. Meillä on isompi ikäero, mutta tappeluitakin riitti. Silti välillä tuntuu, etten tee päivän aikana mitään muuta kuin kiellän. Bussissa yritän päästä heidän väliinsä istumaan, jotta eivät tappelisi, mutta ei se käy. Ja jos istuvat vierekkäin, yleensä menee siihen, että potkivat toisiaan. He ovat hurjan tiivis kaksikko, niin hyvässä kuin pahassa. Kilpailu on jatkuvaa ja minulla soi repeatilla päässä sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu…

mekko ESPRIT (samanlainen täällä*, myös sinisenä)/ takki VILA/ huivi DESIGUAL/ kengät EMMA/ korvikset UHANA DESIGN

Viime viikolla seurasin temppukerhossa, miten kuopus laittoi kerhon jälkeen sanallisen tappelun pystyyn toisen 2-vuotiaan kanssa. Fyysisesti eivät ottaneet kontaktia, mutta ärsyttivät toisiaan ja huusivat toisilleen. Kaksi taaperotyttöä. Muistan, kun joku vei esikoiselta lelun kädestä – hän seisoi huuli pyöreänä ja jouduin puolustamaan häntä monesti. Nyt kuopusta saa hakea pois ”väittelyistä”, hän on todellakin oppinut puolustautumaan, ilmoittamaan mitä tahtoo ja provosoimaan. Myöskään hänen ”taistelukaverinsa” temppukerhossa ei ole esikoinen ja sen kyllä huomasi. Kuinka erilainen sanavarasto ja tyylit kakkosella onkaan ykköseen verrattuna! Ja temperamentti, huh!

Perjantai-iltana palasimme siis kolmistaan junalla, minä, mies ja kuopus, sillä esikoinen jäi tosiaan kummeillensa yökylään. Katselin häntä leikkivaunussa, missä komennus kävi tauotta. Onneksi muut leikkijät olivat isompia lapsia, jotka eivät hätkähtäneet taaperoa, joka komensi ”ei saa tulla”, ”ei saa sitä ja tätä” ja mitä enemmän pyydän häntä olemaan komentamatta, sitä enemmän hän komentaa.

Viikonloppuna totesinkin miehelle, että olisko joku muu lapsiluku ”helpompi”? Yksi ei joutuisi taistelemaan huomiosta, kolme tai useampi ei ehkä ehtisi niin kiinnittää huomiota joka asiaan? Kaksi taistelee huomiosta tauotta, etkä voi kehua tai kiittää toista ikinä, ilman että toinen kiljuu vieressä ”minäkin haluan, minäkin osaa, minä minä”! Vai ovatko sisaruusasiat tällaisia lapsiluvusta huolimatta?

Minulla ei itselläni ole siskoja, joten seuraan heidän suhdettaan mielenkiinnolla ja välillä vähän väsähtäneenä. Olen onnellinen siitä, kuinka tiukka kaksikko he ovat ja kasvavat tiukasti yhdessä, mutta samalla välillä ihan nuutunut siitä, mistä kaikesta voi tapella. Miltä teistä tuntuu, ovatko siskokset usein kiistelylinjalla? Vai yhtä lailla veljekset tai veli ja sisko, onko ikäerolla tai sukupuolella mitään tekemistä sen kanssa?

Kertokaa omia kokemuksia siskoista, olisi mielenkiintoista kuulla! Tai sisaruudesta ylipäätään! Entä innostaako rento collarimekko?  

*mainoslinkki