Perjantai-iltana suoritin taas joka iltaisen nukkumaanmenorutiinini. Sen, jota mies pitää vähän hupsuna, mutta jota ilman en osaa mennä nukkumaan. Mikä se on, se selviää postauksen lopussa.

Tuo rutiini sai minut kuitenkin miettimään sillä hetkellä äidinrakkautta. Olen törmännyt useisiin tekstinpätkiin Irene Naakan kirjasta Hullu kuin äidiksi tullut ja nyökytellyt useammassa kohdassa. Tuo kirja on luettava, mutta olen vähän jännittänyt, mitä tunteita se tuo tullessaan.

Minä elin vuosia uskossa, etten tule ikinä olemaan äiti. Ajatukset kääntyivät suuntaan, että hyvä niin ja en ole koskaan kokenut itseäni kauhean lapsirakkaaksi. Kolmekymppisenä minulle annettiin lahja ja 8 kuukautta aikaa sopeutua ajatukseen, että meistä tulee vanhemmat. En tiennyt yhtään mitä odottaa, jännitin hirveästi, imin kaiken tiedon netistä, liityin maaliskuiset 2013 ryhmään, hämmästelin kehoni muutoksia ja mietiskelin, että nyt sain tietää, miltä ne potkut sisältä päin tuntuvat.

Sitten se päivä koitti. Kaunis palmusunnuntain aamu ja hän oli sylissämme. Puristi sormeani kovasti. Olin valvonut 30 tuntia ja pää oli monesta syystä aivan pyörällä. Katselin kun mies piti nyyttiä sylissään ja näytti hämmentyneeltä. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä ja nyt olimme isä ja äiti. Isovanhemmat tulivat vauhdilla toisesta kaupungista heti sairaalaan ja katselin heitäkin jotenkin hiljaa ja ihmeissäni. Että pitäisi sanoa omia vanhempiani mummiksi ja ukiksi? Eihän se käy laatuun! Emme mahtuneet synnyttäneiden osastolle ja päädyimme vauvan kanssa riskiraskauksien osastolle, jossa suurin osa ihmisistä oli käynnistyksessä vielä vauva mahassa. Kukaan ei ehtinyt neuvoa, huonetoverini itki tauotta ja vessa oli kaukana käytävän päässä, enkä tiennyt, miten toimia. Vauva mukaan vessaan vai yksin huoneeseen? APUA!

Parin päivän kuluttua olimme kotona. Pyörimme nukkuvan vauvan kanssa olohuoneessa ja kyselimme toisiltamme mihin se pannaan, kärryyn, syliin vai mihinkä? Mitä me teemme sillä aikaa kun hän nukkuu? Hämmennys oli valtava. Väsymys oli kova. Parin viikon päästä mies palasi töihin ja olin yksin vastasyntyneen sekä paljon sairastelevan koiran kanssa. Vauva huusi kuistilla, kun jouduin pesemään ja kuivaamaan kuraista koiraa. Oli kevät ja karvaa joka puolella ja ahdistuneena itkien nypin karvoja vauvan suusta peläten, että hän tukehtuu niihin.

Olin hyvin hukassa. Istuin päivät yksin pienen nyytin kanssa tietämättä, mitä tekisin. Kävin lenkeillä ja imetin. Kahden kuukauden kohdalla menin soittamaan tuntemattoman naapurin ovikelloa, jolla kuulemma on samanikäinen vauva ja pyysin vauvakinoon. Menimme ja vauvat nukkuivat koko leffan ajan.

Kevään myötä tuli paljon uusia vaikeuksia elämässä vastaan, joita itkimme öisin vauvan nukkuessa ja yritimme keksiä, miten selvitä. Koiralle etsimme lopulta uuden kodin ja tuo prosessi vei kolme kuukautta. Sitten jouduimme jo pakkaamaan kaiken ja muuttamaan. Hoidin vähän mekaanisesti vauvan, laitoin blogin tauolle ja mietin, miksen ollut kokenut sitä kuuluisaa ”huumaavaa äidinrakkautta” vielä? Sitä, että en voisi kuin haistella ja tuijotella vauvaani?

Nyt tiedän, että nuo elämän liian monet vaikeudet sekä hirveä väsymys ja hormonit polkivat alleen tuon tunteen. En jaksanut keskittyä hyvään. Olin liian sekaisin kaikesta. Koska minulla ei ollut ketään, kenelle puhua asioista, patosin kaikki ne sisälle ja totesin, että olen vain huono äiti, kun en ole sekaisin rakkaudesta. Neuvolassa oli aina eri naama vastassa. Oma äiti ehdotteli synnytyksen jälkeistä masennusta, kun itkin aina vaan enkä nukkunut. Olin vain liian kovilla, en tiedä oliko se masennusta, mutta nuo ekat viisi kuukautta olivat kovia.

Tuli päivä, kun muuttolaatikoita pakatessa hain unisen puolivuotiaan kärryistä sisälle ja laiton hänet istumaan sohvalle. Hän katsoi minua odottavaisin ilmein, hymyili takaisin, kun hymyilin hänelle ja kihersi. Muistan ikuisesti tuon syyskuisen päivän. Juoksin hakemaan kameran  ja tallensin hetken. Kuin aalto se löi lävitseni. Äidinrakkaus. Tajusin, että hänestähän on kehittynyt jo ihan oma persoonansa, hän luottaa minuun täysillä ja vastaa hymyyni. Rakastin häntä enemmän kuin mitään ja sillä hetkellä koin sen. En ollutkaan viallinen äiti, se kiintymys oli vain vienyt hetken!

Toista odottaessa pelkäsin kovasti, miten jaksan vastasyntyneen kanssa. Miten ihmeessä voin muka pystyä rakastamaan kahta lasta, kun rakastan ensimmäistä jo niin paljon?

paita INCH/ takki DIDRIKSONS/ farkut BY PIA’S/ pipo STUNT/ kengät EMMA

Synnytyssalissa kauniina maaliskuun päivänä näin vauvan, joka oli täysin siskonsa kopio. Hän tuli rinnalleni terhakkana ja eleet olivat niin vahvoja, että näin hänestä viiden minuutin jälkeen saaneeni erittäin vahvaluontoisen tytön. En katsellut hämilläni miehen pukiessa häntä, hän oli jo isä, minä äiti, mummi ja ukki jo isovanhempia. Olin nukkunut edellisen yön hyvin ja tyttö lentänyt maailmaan, olin täynnä virtaa heti. Kaikki oli heti luonnollista ja äidin sydän kasvanut, sinne lokeroitui oma tilansa isosiskolle sekä pikkusiskolle. Potilashotellissa sain olla kaikessa rauhassa pari päivää ja tutustua häneen. Oli oma kylppäri vessoineen. Kokemus oli eheyttävä monella tapaa.

Niin, se iltarutiini. Minä käyn aina viimeisenä ennen nukkumaanmenoa tyttöjen huoneessa. Onnistun välillä jopa herättämään heidän hiippaillessani sinne. Katson heidän untaan, korjaan peittoa, nostan pudonneen unilelun. Perjantai-iltana katsoin taas maailman kauneimpia tyttöjä unten mailla ja mietin, miksi äidinrakkaus myös sattuu. Rakastan heitä niin paljon, että rintaani ihan koski. Hymyilin ja rukoilin mielessäni, että heillä olisi kaikki tulevaisuudessa hyvin. Minun kaksi täydellistä lahjaani, joihin olen kasvanut täysin kiinni. Sammutin yövalon ja hiippailin omaan makuuhuoneeseen raportoiden miehelle, missä asennoissa täydelliset prinsessamme nukkuvat ja toivotin hyvää yötä. Nukahdin tuo pakahduttava tunne rinnassani, äidinrakkaus, jota sain vähän aikaa odottaa, mutta joka löi vahvuudellaan minut ällikällä.

Nämä kuvat eivät ole lapsikuvia, mutta tuovat esiin sitä iloa, minkä tyttäret elämääni tuovat ja minkä energian tämän viikon keli on tuonut! Asu on perinteinen kotiäitiasu, jossa on helppo ja lämmin mennä!

Ajatuksia?

P.S. Unohdin täällä kertoa uuden vuoden arvonnan voittajan! Arpa osui nimimerkille ELLEN ja pakettikin lähti jo matkaan! Kiitos kaikille osallistumisesta!