Mikä siinä on niin vaikeaa, sanoa ei? Varsinkin jos kyse on jostain kivasta. Ei-sanan sanominen on minulle suorastaan mahdottomuus (lasten komentamista ei lasketa) ja välillä sitä ihmettelee, miten on mihinkin tilanteeseen päätynyt. Viikonloppuna hämmästytin niin itseni kuin mieheni sanomalla ei kivoihin asioihin ja niin pahalta kun se tuntuikin, se oli siinä hetkessä oikea valinta.

Minä esimerkiksi tykkään hirveästi käydä blogtilaisuuksissa, pääasiassahan ne ovat Helsingissä. Toki joudun monesti sanomaan ei lastenvahtiongelman yms. takia, mutta usein sanoin joo innosta puhkuen. Monesti tilaisuudet ovat poikineet kivoja jutteluhetkiä, kontakteja, ystävyyksiä ja ehkä yhteistöitä, mutta kyllähän kaiken järkkääminen väsyttää. Se, että pääsen päiväreissulle Helsinkiin vaatii yleensä tiukat aikataulut, lapsenvahdin järkkäämisen, valmiit ruoat jääkaappiin, jotka hän voi lämmittää ja vielä mieskin todennäköisesti joustaa. Se siis venyttää minun edellistä päivää ja koko perhe saattaa joutua joustamaan. Mutta yleensä kaikki ovat tyytyväisiä.

Samalla tavalla sain päähäni esimerkiksi viime keväänä juosta sen puolimaratonin. Sen päätöksen jälkeen en koskaan sanonut juoksulenkille ei, vaikka välillä ehkä lepo olisi saanut parempia tuloksia aikaan. Juokseminen koukutti ja nyt oli joku tietty tavoitekin, minä en antanut periksi.

Näin se menee aina – on kyse vaatekutsuista, synttäreistä, mistä tahansa pikku happeningista minä olen paikalla. En halua sanoa ei, kun kerran pyydetään ja hei, kun ei tiedä mitä tapahtuma poikii tullessaan, ainakin seuraa jonka perään näin kotiäitinä aina huutelen. Siksipä sanoin viikonloppuna ei pala kurkussa.

Taustalla oli sairastelut ja valvomiset, jotka veivät voimia. Lisäksi tajusin, että joka ikinen viikonloppu jouluun asti on täynnä menoja. Siispä tilaisuus olla perheen kanssa kotona hetkeen oli tässä. Ensiksi peruin lauantain menon Helsinkiin. Kävimme porukalla syömässä ja lasten nukkuessa päikkäreitä katselimme muun muassa vesiliukumäkivideoita you tubesta miehen kanssa. Kyllä. Tämä juonti juurensa siitä, että varasimme ensi vuodelle etelän reissun ja päädyimme sitten tutkimaan vesipuistoa ja sitä kautta vesiliukumäki- sekä vuoristoratavideoita. Ihan päätöntä ajankulua, mutta niin tervetullutta vain olemista, mitä harrastan aivan liian vähän.

Sunnuntain meno olikin sitten jo vaikeampi perua, kyseessä oli nimittäin ihanan ihanan Suvimarjan pikkujoulut, joissa olen ollut kahtena syksynä aiemmin. Tiesin tuon ihanan paikan, tunnelman ja ihmiset. Toisessa vaakakupissa painoi se, että taas tulee aamulähtö. Koska lauantaiaamutkin on vienyt esikoisen harrastus, on sunnuntai yleensä ainoa, kun ei tarvitse lähteä. Pelkästään ajomatkoihin menisi kolme tuntia. Tulisin pimeällä takaisin. Sunnuntai on myös ainoa päivä, kun pystyn tekemään juoksulenkin valoisaan aikaan. Aamulla voisin syödä rauhassa puuroa perheen kanssa. Ja kun kellon laittaa soimaan, se tarkoittaa minulla yleensä huonompaa ja rauhattomampaa nukkumista. Lisäksi ahdisti jättää miestä, joka oli valvonut korvatulehduspienen kanssa öitä vielä sunnuntaipäiväksi yksin. Kun kipeä kaipaa syliä ja huomiota, halusin olla apukäsinä kotona. Niinpä peruin myös sunnuntain.

t-paita BOY MEETS GIRL (saatu, näitä myy mm. PRISMA)/ farkut ja neuletakki LINDEX/ kengät Prahasta/ korvikset CORUU (saatu)/ pipo PIECES

Jälkikäteen todettuna päätös oli oikea. Viikonloppu sisälsi paljon perheaikaa, lepoa ja vaan sitä olemista. Mutta kyllä se oli kuulkaa vaikeaa. Lauantai-iltana jätin jopa astianpesukoneen tyhjentämättä ja likaiset astiat pinoon keittiöön. Mieheni tsemppasi täysillä. Kuulostaa aivan pimeiltä pikkuasioilta, mutta järjestykseen pyrkivän suorittajan on vaikeaa olla tekemättä ja sanoa ei, oli kyseessä mikä tahansa juttu. Paljonhan sitä saa aikaan kun aina tekee, mutta pikkulapsiarjen keskellä minun on täytynyt tehdä töitä oppiaakseni sanomaan ei, oppiaakseni arvostamaan lepoa ja saadakseni tarpeeksi aikaa läheisille.

Ovatko nämä ajatukset ihan hulluja? Kenellä muulla on vaikeuksia olla tyhjentämättä astianpesukone? Tiedättekö, me olemme olleet nyt neljä päivää ilman pesukonetta ja olen vain kantanut pyykkiä tursuilevaan alakertaan voimatta niitä pestä – huh miten vaikealta on tuntunut? Kuka samaistuu tähän?

Nämä asukuvat otettiin lauantain reissulla ja valitettavasti kaikki takki päällä otetut menivät mönkään, joten saatte takittomat pipo päässä-kuvat, joista minulle tuli vähän sotkuinen olo. Rento look, rento viikonloppu!

Ajatuksia aiheesta tai asusta? Iloista marraskuun vikaa, me selätettiin se! Huomenna alkaa joulukuu, saa avata kalentereita ja ekat joulukuun arvonnat tulevat kehiin, toinen fb:n puolella. Stay tuned!