Eilen oli kyllä huikean onnellinen päivä ja oli ihana muistaa isää. Näistä päivistä ollaan aina montaa mieltä, toisten mielestä kaupallista humputusta, toiset tykkäävät ja monelle päivä on ymmärrettävästi syystä tai toisesta myös kipeä kohta. Heitä erityisesti illalla mietin, kun silmät sulkiessani kiitin omasta perheestäni.

Meidän isänpäivä oli onnellinen ja täynnä vauhtia. Minä heiluin muutamassa välissä kameran kanssa ja sekoilin aamupalojen kanssa. Tässä siis fiiliksiä ja pähkinänkuoressa, mitä meidän isänpäivään sisältyi.

• Kaksi unista tyttöä halimassa isää ja antamassa lahjoja. Nuo itsetehdyt kortit juttuineen ovat kyllä sydäntäsärkeviä, ihanaa että kerhossa tekevät!
• Minä hommasin uuden pyjaman tyttöjen isälle (tarpeeseen, vaikka ehkä vähän tylsä juttu!) ja esikoinen totesi, että maailman tylsin lahja. Niin tylsä, että piti salaisuuden siitä kaksi viikkoa.
• Lähdin laittamaan aamiaista. Siis paistamaan pari croissanttia ja keittämään puuroa ja kahvia. Ajatuksissani unohdin, paljonko olin laittanut hiutaleita puuroon (totesin myöhemmin, että liian vähän) ja mies totesi, että kahvinkeitin on puoliksi auki (en käytä sitä ikinä, joten en ihmettele). Kyllä nauratti, yhdeksän tunnin yöunien jälkeen olin ihan töttöröö ja sekoilin, ihmekös tuo että korteissa mainittiin isin tekemät aamupalat… Äiti ja aamut. Ei jatkoon.
• Yritin tehdä jotain kattausta ja ottaa aamupalasta kuvaa, mutta eiväthän likat malttaneet, croissantit olivat jo kitusissa siinä vaiheessa.
• Tytöt olivat aamupäivän aivan pistoksissa, kun odottivat mummia ja ukkia kylään. Huusivat kilpaa ikkunassa MUMMII UKKII, tappelivat välillä ja itkuja tuli ja taas juostiin ja karjuttiin. Me miehen kanssa rauhoittelimme ja laitoimme ruokaa. Ensimmäinen näin vauhdikas isänpäivä, vuosi sitten vauva ei vielä riehunut!
• Mummi ja ukki otettiin onnellisena vastaan, syötiin herkkurisotot, lohet ja punajuuripaistokset. Paitsi että. Siinä missä 1vee ahmi ruoan, 4v kieltäytyi ykskaks syömästä. Kaikkien energia meni siihen, että hän suostui maistamaan ja söikin sitten lähes kaiken, muiden lautasten ollessa jo tyhjiä. Ronkelivaihe, huoh.
• Jälkkäriksi oli jytkyä Pätkis-kakkua. Minä leivon todella harvoin ja olin ihan ylpeä, että leivon nyt itse. No, leivinjauhepurkki oli tyhjä (mitä, miksi se oli kaapissa?) ja naapuri pelasti, lahjoittaen ison purkin kokonaan meille kun oli ostanut liikaa. Luin ohjeen huonosti ja laittaessani kakkua uuniin, äkkäsin että homma olisi pitänyt lopuksi vaahdottaa. No, tuli ehkä vähän tiukempi kakku, kiitos ohjeesta Ranteita myöjen taikinasa.
• Koska ukki ei hirveän usein pääse meille, halusin tytöistä muistoksi kuvia hänen kanssaan. Katsokaa viimeistä kuvaa, siinä ei näy isäni ilme joka myös on näkemisen arvoinen, kun kuopuksemme aka elohiiri lentää. Hän ei vaan ole ikinä paikoillaan. Tulipahan tilannekuva!

Mutta pikkuvioista viis, meillä oli päivä täynnä aitoa elämää ja oli ihanaa, että läsnä olivat niin oma isäni kuin tyttöjeni isä. Paljon halauksia ja onnellista elämänmenoa. Ei blogiystävällisiä kuvia, mutta nämä aidot kuvathan ovat välillä juuri niitä parhaita, vai mitä?

Päikkäriaikaan lähdin juoksulenkille ja kiitin mielessäni niin tästä päivästä kuin muistakin. Ihanaa, että oma isäni on läsnä elämässämme. Ihanaa, että tyttärilläni on niin omistautuva, tyttäriensä eteen kaikkensa tekevä isi, johon he voivat turvata ja nojata ihan kaikessa.

Onnea ja kiitos elämäni miehet!

Miten siellä vietettiin isänpäivää? Jaksamista uuteen viikkoon, aika pimeässä täytyy nyt tarpoa!