Monettakohan kertaa toitotan, kuinka paljon rakastan lukemista. Ja kirjastoja. On täysin eri asia käydä hakemassa kaupasta uusi kirja, kuin astua siihen kirjastossa leijuvaan niteiden tuoksuun, tutkia hyllyvälejä ja suosituksia ja innostua milloin mistäkin niteestä. Asuin lapsena kirjastossa, kävin aina siellä lukemassa uusimman Hevoshullun ja Villivarsan ja tutkin hyllyjä pitkään ja antaumuksella. Luin läpi kaikki Viisikot, Neiti Etsivät ja Merja Jalot. Tiedätte kasarilapset nämä, eikö? Yläasteella vaikuttavin lukemani teos oli Uhrilampaat, se oli kirjana huikean hyvä ja elokuvana sitten ihme lässähdys.
Joka tapauksessa, lukeminen ja kirjastossa haahuilu on lempparipuuhiani, johon olen päässyt taas uudestaan sisälle lasten myötä. Tutkin nykyään mielenkiinnolla lastenkirjojenkin sisältöä, mikä sopii iltasaduksi, mikä on liian pitkä, onko joku hurja ja niin pois päin. Meillä luetaan lapsille satu vähintään iltasatuna, yleensä myös päiväunisatu ja pikkuhiljaa pienempikin jaksaa kuunnella jo.
Emelie Schepp, ruotsalainen rikoskirjailija, tuli vastaani blogeissa alkuvuodesta ja ahmin silloin hänen esikoisteoksensa, joka oli takuuvarmaa viihdettä ja vei mukanaan. Loppukesästä (vai alkusyksystä?) Instagram kertoi, että Emelie on Suomessa markkinoimassa sarjan uutuutta, Valkoisia jälkiä. Se meni välittömästi varaukseen ja muutaman viikon jälkeen sainkin hakea teoksen kirjastosta. Kuukausi ja yksi kirja, helppo homma vai mitä?
Vaan ei se aina ole. Kirja oli alkuviikosta puolivälissä ja eräpäivä oli keskiviikkona. Jouduin siis ottamaan parin päivän sakot siitä, mutta pakkohan se oli ahmia, joka välissä ehti pätkän aamupalasta nukkumaanmenoon. Ja itse asiassa juuri tuo puoliväli oli se kriittinen kohta, sen jälkeen tarina alkoi lentää eteenpäin. Viimeiset sata sivua oli vaikeaa lukea, koska halusin niin kovasti tietää mitä tarinassa käy, että tuntui etten pysty lukemaan tarpeeksi nopeasti!
Schepp kirjoittaa minun mielestäni mukaansatempaavalla tavalla siinä mielessä, ettei joka ikistä yksityiskohtaa kuvailla sivutolkulla. Tarina menee koko ajan eteenpäin ja lähtee jo käyntiin aikamoisella rytinällä. Silti tarina ei ole niin ahdistava, kuin jotkut psykologiset dekkarit ovat, vaan pitää hyvällä tavalla jännityksessä ja mukanaan. Yllätyskäänteitä kirjoissa piisaa, sen voin taata!
Niin täysin tarina jatkuu siitä, mihin se ykkösosassa jäi, että olisi vaikeaa kuvitella lukevansa tätä ilman, että olisi lukenut esikoisteosta. Suosittelen siis lukemaan järjestyksessä!
Taas on yksi hyvä kirja luettu, on aina haikeaa laittaa teos Jviimeisen kerran kiinni. Onneksi äitini toi minulle tällä viikolla lainaan Jo Nesbon uusimman järkäleen, niin tietää mitä alkaa tahkoamaan seuraavaksi!
Onko kirja/kirjat sinulle tuttuja? Mikä on oma viime aikojen kirjasuosikkisi? Saiko isä teillä lahjaksi kirjan?
Näihin kuviin muuten tallentui totuus, jota en sen enempää miettinyt. Minähän inhoan metallilusikoita. Rahkat ja vanukkaat on syötävä muovilusikalla ja yleensä en saa näitä kuviollisia lasten lusikoita käyttää, mutta tuona aamuna heräsin ennen heitä ja Minni-lusikka tallentui kuviin. Jäin vahingossa kiinni, hih!
Leppoisaa sunnuntaita sekä isänpäivää!