Ylpeä tyttö

”Minä ajattelin aina, että olet vähän ylpeä ja pidät itseäsi muita parempana”

Siinäpä yksi lause, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Peräisin lukiokaveriltani, jonka hän sanoi joskus pari vuotta lukiota käytyämme. Ensi vaikutelma minusta oli ylpeä ja itsevarma. Järkytyin, että saatoin näyttää siltä, sillä pelkäsin ja jännitin lukioon menoa hirveästi, luokallani ei ollut ketään tuttua. En halunnut puhua kenellekään mitään, sillä pelkäsin punastuvani ja ajattelin, että sitten huomaavat minun olevan oiva kohde kiusaukselle. Tunsin saaneeni uuden startin vuosien kiusaamisen jälkeen, kiusaajat lähtivät muihin oppilaitoksiin ja minä olin kasvattanut kuoren, jonka sisällä olin turvassa. Se ei tarkoittanut sitä, etten olisi halunnut tutustua tai että olisin ollut ylpeä. Olin kauhusta jäykkänä.

marksandspencer+converse marksandspencer+mango+converse

Eilen vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää ja katselin somesta erinäisiä tyttöjä kannustavia kuvia ja lauseita. Istuin miettimässä omaa kasvatustehtävääni kahden tyttölapsen kanssa. Olen heille esimerkki, äiti, hoivaaja, kasvattaja, naisen malli. Tämä vastuu on saanut miettimään omaa epävarmuuttani moneen otteeseen ja olen viime vuosina tullut enemmän ja enemmän rytinällä ulos sieltä turvakuorestani. Siinä, missä olen kaksi vuosikymmentä ajatellut, että minussa oli joku vika, kun ekaluokkalaisena sain aina samoilta tytöiltä lumipesut kotimatkalla olen vasta nyt herännyt ajattelemaan, että eikä ollut. Minä en pienenä ekaluokkalaisena ollut tehnyt heille, vuotta vanhemmille tytöille yhtään mitään. En edes tuntenut heitä, kuin nimeltä (kyllä, muistan nimet hyvin vieläkin, siksi kivana pitämäni Elli ei ollut vaihtoehto omille tytöille). Silti olen aina syyttänyt itseäni kiusaamisesta. Ujona, syrjään vetäytyvänä tyttönä olin helppo kohde. Punastelukaan ei kai ollut oma vikani, lievä ylipaino ehkä sinällään jo oli, hammasraudoillekaan en mitään voinut. Kaikesta syytin silti itseäni.

Toimiessani roolimallina olen joutunut kohtaamaan lapsuuden demoneja tuhannet kerrat. Haluan seisoa selkä suorassa tyttöjeni edessä, kasvattaa heistä ihmisiä, jotka tietävät olevansa äärettömän hyviä ja arvokkaita vaikka mikä kohtaisi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, kun on itse ollut niin pitkään epävarma ja itsetunto on nujerrettu sinne johonkin pimeimpään nurkkaan. Välillä tekisi mieli kasvattaa tyttöni ns. tynnyrissä, etteivät he kohtaisi kovaa maailmaa. Miten pystyn heitä suojelemaan kiusaamiselta?

Viime vuodet olen pakottanut itseni kohtaamaan jatkuvasti tilanteita, joita ennen olisin väistellyt ja hitaasti, mutta varmasti jopa alkanut nauttimaan esiintymisestä. Matkaopastyöstä opin nauttimaan, vaikka siinä esiintymistä tuli urakalla. Olen rohkeasti puhunut epävarmuudestani ja taustoistani, vaikka se on hurjan pelottavaa. Puran muurit ympärilläni puhumalla suoraan, mutta koen, että näin käyttäytymistäni saattaisi olla helpompi toisinaan ymmärtää. Se ei ole ylpeys, se on arkuus mikä sieltä paistaa.

Varsinaisestihan tyttöjen päivän tarkoitus on muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat kaikkialla maailmassa ikänsä ja sukupuolensa takia. Toisaalta se on juhlapäivä, joka nostaa esiin tyttöjen voiman ja mahdollisuudet.  Sinällään tyttöjen päivä nostaa siis esiin koulutuseroja ja muuta syrjintää, mutta se sai jälleen minut miettimään asemaani tyttönä, naisena ja kahden tytön kasvattajana. Omia epävarmuuksiani. Jos olisin ollut poika, olisinko käynyt nyrkkitappeluun? Kirjoittaminen ja päiväkirjat olivat tyttönä minun kanavani purkaa pahaa oloa.

marksandspencer+kukkapaita marksandspencer1 marksandspencer+flowers
paita MARKS & SPENCER/ farkut MANGO/ tennarit CONVERSE/ neuletakki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ takki H&M

Lauantaina kohtasin jälleen yhden pienen hetken, jolloin minun piti ylittää epävarmuusalueeni. Menimme järkkäilemään kirppiskamoja pöytään ja juttelin miehen kanssa, että jos ei kaatamalla sada, napataan asukuvat paidasta, joka päällä olen mennyt koko viikon. Sovimme, että otetaan kuvat kirppiksen edessä ja kun saavuimme, Noora ja Matti kuvailivat tuossa. Istuin autossa hokien ”en voi mennä Nooran ja Matin eteen kuvaamaan”. Mies ei ymmärtänyt ollenkaan, Noorahan on ottanut minusta kuviakin. Joo mutta se on eri juttu, kun se että sinä otat ja he katselevat, jännittää! No pyydä Nooraa ottamaan kuvat, mies ehdotti.

Lopulta nielaisin, astuin autosta ulos ja totesin heille, että en meinannut uskaltaa asukuviin kun katselette. Siis kuvitelkaa. Noora ja Matti kohteliaasti katselivat pääasiassa muualle ja minä tajusin kameran eteen astuttuani, että voi äly mikä järki oli tätäkin jännittää.  Mitä tutumpi tyyppi, sitä enemmän jännitän. Eikö sen pitäisi mennä toisin päin? Ja samalla taas ajattelen: minä olen niin huono tässä ja nuo kaikki parempia. TAAS se sama raivostuttava itsensä vähättely ja syyttely, mistä niin kovasti opettelen eroon.

Koen, että tyttöys ja naiseus on lahja ja on edelleen etuoikeutettua syntyä juuri Suomeen tyttönä. Olkaamme ylpeitä itsestämme, tyttöydestämme, naiseudestamme, olkaamme inhimillisiä toisia kohtaan. Jokainen meistä on yhtä arvokas, mutta jokainen meistä on niin erilainen. Syystä tai toisesta. Toisen sisuksiin on niin vaikeaa nähdä.

Saitteko kiinni lyhyen tekstin myötä ajatuksistani? Onko sinulla esimerkiksi kiusaamistaustaa? Entä innostiko kukkaprintti?

Toivon, että torstaistasi tulee erittäin onnistunut!