Ei ikinä enää, ajattelin 19 kilometrin kohdalla. En enää ikinä juokse puolimaratonia. Matkana voisin, mutta kelloa vastaan en enää kipitä. Vastatuuli puhalsi Jyväsjärveltä viimeisellä suoralla, musiikki korvissa ei tuonut voimia vaan otti päähän, syke oli ollut liian korkealla koko matkan jännityksen vuoksi. Ei enää ikinä päätin.

Sitten oli viimeisen kilometrin vuoro. Mies oli tullut 14 minuuttia aiemmin maaliin ja peruutti kannustamaan. Olimme juosseet kaksi ensimmäistä kilometriä yhdessä, kunnes hän lähti kiihdyttämään. Sanoin tuossa vaiheessa, että sykkeeni ovat pilvissä jännityksestä, en voi juosta kahta tuntia näillä sykkeillä. 20,5 kilometrin kohdalla huusin vastaan tulleelle miehelle, että menin sitten aika maksimeilla koko matkan. Ohitin samalla vanhemman miehen, joka ilmeisesti luulin minun antavan hänelle sykeraporttia. Hän tokaisi, että sinullahan on virtaa vaikka kuinka, ei hätää ja minä huusin ohittaessani ”parannan aikaani melkein 20 minuuttia, mieti!”. Siis jollekin vieraalle. Aloin olla aika fiiliksissä ja samanmoisessa flow’ssa, kuin keväällä viime metreillä.

Viimeiset metrit juoksin kilpaa jonkun miespuolisen juoksijan kanssa, näin maalialueella vanhempani ja tyttäreni, kuulin kuinka he kannustivat. Kuulin kuulutuksen ”maaliin saapuu nyt Katja…” ja tunsin suunnatonta riemua. Naama virneessä loistaen loikin maaliviivan yli, maalikamera tallensi tuon onnellisen ilmeen. Juoksin maalin läpi suoraan halaamaan tyttöjä. Niin, juoksin. Jalat jaksoivat vielä hyvin. ”Tulitte molemmat niin hyvävointisina ja iloisina maaliin, että olisitte juosseet pidempään” sanoi äiti. Ei muuten tuntunut pari kilometriä aiemmin yhtään hyvävointiselta, mutta olo muuttui täysin kahden vikan kilometrin kohdalla.

Maalikameran kuva on vähän suttu, mutta ehkä onnellinen virne ja lopussa lentävä askel välittyy?

Siinä oltiin, maalissa. Mies ihanaan tyyliinsä kehui minua vuolaasti ja itse olin yhtä hymyä. Aika parantui yli 16 minuuttia keväästä ja ajanoton mukaan rullasin maaliin ajalla 2.05. Mihinkään ei sattunut. Ruoka maistui heti, muistatteko kun kirjoitin fiiliksiä ensimmäisestä puolikkaasta ja siitä, etten saanut mitään koko iltana alas? Nyt ei sellaista tullut, olin vähän järkevämpi tankkauksen suhteen, taisin oikeasti syödä liikaa viimeksi.

Olen ollut suorituksesta hirmuisen ylpeä koko viikon. Tämä on harvinaista, yleensä vain piiskaan itseäni, mutta nyt olen hymyillyt itsekseni. Voitin monta asiaa matkan varrella. Yks kaks 14 kilometrin kohdalla tuli ihmeellinen halu alkaa kävellä, mutta siitäkin päästiin yli. Tiistaina kävimme jo kevyellä lenkillä ja tutkimme, mihin juoksutapahtumaan voisi vielä ilmoittautua. Niinpä niin. Ei enää ikinä, eihän? ;)

Kesä ei mennyt kovin putkeen treenien osalta. Oli paljon reissuja, oli valvomisia, oli antibioottikuuri. Kaksi viikkoa ennen puolikasta irtosi vielä varpaankynnestä osa, kiitos toukokuisen enteron. Tossut hajosivat kolme viikkoa etukäteen ja ostin uudet samanmoiset, jotka ehdin vähän huonosti ajaa sisään. Iskias ja selkä paukahti kuukautta aiemmin niin, ettei muutamaan päivään edes kävely onnistunut. Siihen auttoi puolestaan Rela-hierojien Verneri, jonka käsittelyssä juoksin säännöllisesti. Näihin nähden ajan parannus ja täysin kivuttomana maaliin tulo olivat itselleni aikamoinen yllätys.

Miksi itseään pitää kiusata tällaisilla suorituksilla? Tätä mietin ensimmäisen kerran 8 kilometrin kohdalla, kun tuntui, että matka on vielä alussa. Olen jäänyt juoksemiseen koukkuun, koska se on niin ”yksinkertaista”. Voit lähteä juoksemaan missä vain, milloin vain, suoraan kotiovelta. Pienten lasten tuoma meteli väsyttää ja täysi ryhmäliikuntatunti on alkanut vähän ahdistamaan, siinä missä ulkoilu ja raitis ilma sekä yksin juoksentelu nollaa pään täydellisesti. Mutta kyllä olisi monen monta kertaa ollut, ettei olisi lähtenyt, jos tavoite ei olisi siintänyt mielessä. Se motivoi, että on joku mihin pyrkiä. Välillä stressaakin. Juoksemisessa huomaa kehityksen aika nopeasti, minä juoksin ensimmäisen lenkkini tasan 9 kuukautta sitten, aatonaattona. Ja tässä ollaan.

Tavoitteessa auttoi ihan hirveästi Suunto Spartan, joka oli minulla kaksi kuukautta lainassa. Yllätyin, että siihen kertyi 205 juoksukilometriä tuona aikana, reissuista ja sairasteluista huolimatta. Se oli mukana Lapinjärvellä, Jyväskylässä ja Prahassa. Parasta oli hyvä gps, eli vauhti ei juurikaan heitellyt, mitä taas oma Polarini tekee. Kisassa tuo kello värisi aina kilometrien välein, eli tuli tarkistettua kierrosaika ja poljettua hyvinkin tasaisia kierrosaikoja. Ilman värinää se kierrosajan kurkkaaminen helposti jää ja vauhti seilaa. Hyvin haikeana lähetin kellon takaisin. Rannesykemittausta en saanut toimimaan, se heitteli aina niin rajusti, että lopulta liitin sen Polarin sykevyöhön ja näin sai sykkeestäkin tarkat lukemat esiin.

Finlandia marathon oli tapahtuma, johon halusin ehdottomasti osallistua. Kotikaupungissa järven kiertäminen tuntui tutulta ja turvalliselta ja toivoin, että enemmänkin kavereita olisi tullut kannustamaan. Ette usko, mutta sillä on todella suuri merkitys, että näkee tuttuja kasvoja reitin varrella. Lopulta veli oli töissä, käly muualla ja kannustusjoukoissa vain tyttäret ja vanhemmat, mutta he olivatkin ne tärkeimmät. Olimme sopineet, että tulevat Alban rantaan n. 12,5 kilometrin kohdalle ja siellä tulikin nopein kilometrini, juoksin niin innoissani kohti tuttuja kasvoja. Siis jos vain kykenette, lähtekää kannustamaan kavereita, minulle sillä olisi ja oli tosi iso merkitys! <3

Jyväsjärveä kiertäessä sitä tietää joka mutkan tuskallisen tarkasti. Miettii muistoja kotikaupungistaan, teininä vietettyjä aikoja Alban rannassa, miehen polttareita tuolla. Siinä on puolensa, minä koin sen positiivisena asiana. Matka meni hurjan nopeasti! Tapahtuma oli kevään suurjuttuun, HCR:n matkaan verrattuna ihanan pieni ja maalialue tiivis. Siinä missä juoksin keväällä yksin maaliin isolle stadionille, olin nyt perheeni vieressä. Oli paljon parempi fiilis tulla maaliin. Toisaalta lähtiessä en edes älynnyt, että lähtö tapahtui, yks kaks porukka vain liikkui. Helsingissä lähdettiin matkaan hurjin kannustuksin Daruden paukuttaessa. Ensimmäisten kahden kilometrin jälkeen oli upeasti tilaa juosta, Helsingissä sai aika pitkään painaa massassa. Maalissa sai ison herkkukassin mitalin kera, olisin itse toivonut muistoksi paitaa, joka päällä voisi hymyssä suin treenata. Mutta suosittelen lämpimästi tätä tapahtumaa, juomapisteitäkin on aika tiheästi, kun kiekka kierretään kahdesti (täyden matkan maratonarit juoksevat sen neljästi).

Onnistumisesta ja itsensä voittamisesta tulee ihan mahtava fiilis. On ihanaa asettaa tavoite ja päästä siihen. On ihan täydellistä, että se lähin ihminen jakaa tuo innostuksen (tai oikeastaan höynäytti minut tähän hommaan) ja ymmärtää kierrosajat ja fiilikset. Sai purkaa kisafiiliksiä ainakin hänen kanssaan, on tehnyt mieli huutaa koko viikko tätä fiilistä, mutta kenellepä sitä hehkuttaisi. Jos asia on tullut puheeksi, on kommentit yleensä ”ai sä juoksit sellaisen”. Mutta itselleenhän se onkin tärkeintä, yksinään sitä kilometriä niittää ja miettii ties mitä parituntisen aikana. Kuten tuttava perhekerhossa sanoi ”nämä ovat niitä juttuja ja kokemuksia, joita ei kukaan ota sinulta pois”. Tyttäriä kiitimme moneen otteeseen ja totesimme molemmat, että reitin huippu oli siellä, missä näimme heidän iloiset kasvonsa.

Viime viikkoina paljon kulutetut tossut ja lisäravinteet (sinkki joka nostaa vastustukykyä jäi kuvasta, oli niin ruma paketti, hah!).

Vuosi sitten kävin katsomassa Finlandian lähdön, jonne kaveri lähti juoksemaan ja mietin, että hulluja ihmisiä kun juoksevat noin pitkiä matkoja. En juoksisi ikinä. Kuka ede tykkää juoksemisesta? Toimitsijana oli tuolloin yläasteen liikunnanopettajani, jolta sain aikanaan liikunnasta ehdot. Niin, voitteko kuvitella. Meni kylmät väreet ja mietin, etten ikinä juoksisi noin pitkään, vaikka tykkäänkin liikkua. Siksikin fiilis oli niin utopinen, kun naama virneessä vuotta myöhemmin kurvasin maaliin. Mitä tapahtui talven aikana?

ISO KIITOS äiti ja isä, jotka katsoitte tyttöjä ja tulitte kannustamaan. Iso kiitos jokaiselle onnitteluviesteistä Instassa, ne merkitsivät minulle todella paljon. Olin itsekin niin häkeltynyt hyvästä voinnista ja ajanparannuksesta.

Don’t stop believing! Se soi taas luureissa jalkojen rullatessa, aivan kuten keväälläkin. Äläkä koskaan sano ei koskaan, kaikki on mahdollista!

Onko ruudun takana juoksijoita, juoksua aloittavia? Mikä saa teidät laittamaan aina tossut jalkaan?

Ihanaa energistä lauantaita!