Olen kipuillut tämän kotona olon kanssa aika ajoin monesta syystä. Kuvitelkaa, että ensimmäinen niistä on se, että viihdyn kotona todella hyvin. Pitäisikö olla kunnianhimoisempi? Ja sitten taas toisaalta, millä tapaa kunnianhimoisempi. Olen painanut blogia koko ajan ja halunnut kehittää sitä, kehittänyt itselleni urheilu- ja sisustusprojekteja. Pitänyt ainakin kirjoitus- ja kuvaustaitoja yllä. Toisaalta olen sanonut, ettei mikään ”työ” ole opettanut minulle niin paljon kuin kotiäitiys. Olen oppinut tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, muistamaan miljoona tärkeää pikkuseikkaa (älä unohda kerhon lelupäivää, neuvola-aikaa tai pakata rakkainta unilelua viikonloppureissulle), neuvottelemaan, erottelemaan tappelupukareita ja tekemään kompromisseja. Toisaalta olen myös oppinut valtavasti itsestäni ihmisenä lasten myötä. Ja maailmasta. Apua niitä nelivuotiaan kysymyksiä, miten niistä selvittiin ennen googlea!

Tiedän, että kotona viihtymiseen on vaikuttanut todella suuresti bloggaaminen ja sen tuomat reissut, aikuiskontaktit ja tilaisuudet. Siihen on vaikuttanut myös se, että olen aivan into piukeana harrastanut molempien lasten kanssa ja tykännyt tutustua uusiin äiteihin ja lapsiin niin muskarissa kuin jumpassa. Osan kanssa vaihdetaan numeroita tai tullaan fb-kamuiksi ja he jäävät mukaan arkeen. Olen odottanut innoissani tänään alkavaa taaperotanssia. Juu-u. Taaperotanssia. Joku pyörittelee nyt silmiään, miksi 1-vuotias täytyy raahata tanssitunnille? Minä vastaan, että koska se on kiva yhteinen harrastushetki. En vahingossakaan koske puhelimeen. Keskityn lapseeni. Sosiaalinen ja vauhdikas lapsi saa kivaa puuhaa. Minä saan juttukavereita. Ja lista jatkuu. Eilen oli ihanaa palata perhekerhoon, jossa tiesi jokaisen aikuisen ja lapsen nimen.

Ja kyllä, on ollut niitä päiviä, kun olisin todella valmis lähtemään töihin. Olen välillä haaveillut jo siitäkin, ettei tarvitsisi laittaa viittä ruokaa päivässä kahdelle. Onneksi syövät nykyään sentään samaa ruokaa. Asiat ovat monella tapaa niin paljon helpompia kuin viime syksynä harrastuksia aloittaessa. 1,5-vuotiaan kanssa on aika erilaista puuhata kuin puolivuotiaan. Hän on hirveän omatoiminen ja puhuu jo paljon, mikä helpottaa ymmärtämään mitä hän haluaa. Tytöillä sujuu jo ajoittain leikit. Yöt ovat jo helpompia kuin vuosi sitten. Tuntuu, että jos nyt menisi töihin, menisi se kivoin vaihe ihan ohi. Vauvavuosi on kuitenkin rankka ja nyt nautitaan siitä ihanasta pienestä ihmisestä, joka tuosta vauvasta on kehittynyt ja hänen siskostaan. Hämmästytään siitä, että 1,5-vuotias pikkusisko osaa huutaa asioita ”MUN!”, ”ANNA!” ja ”VÄISTÄ!”, ei muuten esikoinen tarvinnut näitä sanoja saman ikäisenä. ;)

Yksi kipuilun aihe on tietysti se, että missä välissä aloittaa työnhaku. Totuus on, että minun tulisi hakea ensiksi lapsille osa-aikainen hoitopaikka, ennen kuin pystyn keskittymään työnhakuun. Voi kun olisi joku kristallipallo, joka kertoisi, kauanko haen töitä ennen kuin tärppää. Eli milloin hakea se hoitopaikka valmiiksi.

Ehkä vaikeinta hommassa on välillä se arvostuksen puute. Perheiden tuista leikataan, bussissa tuplakärryjen kanssa olet mulkoilujen aihe ja useimmin kuultu kysymys on ”milloin palaat töihin?”. Aikamoista työtä sitä nytkin tekee, vaan monen mielestä ei juuri mitään.

Eilen juteltuani toisen äidin kanssa hän totesi, että harvoin kukaan katuu, jos on ollut lastensa kanssa kotona. Näin minäkin ajattelen. Hän totesi vielä hirveän viisaasti, että enemmän sinua siellä kotona tarvitaan nyt, kuin 70-vuotiaana. Minusta se oli aika kivasti ajateltu ja todella totta.

Joten tämän sekavan horinan, joka on kirjoitettu erinäisten nukutustaistelujen keskellä minä halusin sanoa, että nauttikaa niistä hetkistä kotiäitinä. Aina ei pysty, tiedän, mutta on tämä silti erittäin ainutlaatusta aikaa elämässä. Miksi muuten se koko sana kotiäiti kalskahtaa jotenkin tympeästi? Minä aloitan innolla ehkä viimeisen (?) syksyn ja talven kotiäitinä ja yritän nauttia siitä niin paljon kuin pystyn. Tallettaa ylös kuvia ja sanoja, mitä pienempi oppii. Juttuja, mitä isompi kertoo. Tänään hän totesi ”äiti haluan mennä tarhaan”. Mutta jatkamme vielä yhdessä. ;)

Mitä mietteitä teillä on, ketkä olette kotiäitinä tai olette olleet lasten kanssa kotona? Mikä nyppii, mikä palkitsee?

P.S. Nämä kuvat on napsittu alkukesän reissulta ja tytöt kasvaneet hurjasti kesän aikana! Näistä piti syntyä joskus postaus lasten kesägarderobista suosituksineen, mutta aika ajoi ohi. Tuli hirveän haikea olo, ikävä kesää ja halu rutistaa lapset kainaloon. Älkää niin hirveän nopeasti kasvako!

*tyttöjen aurinkolasit Babiator, saatu Ipanaiselta