En ole varmasti ainoa, kenellä on menneet vähän pasmat sekaisin kuluneen viikon tapahtumista. Mielessä pyörii koko ajan ja järkyttää lukea, itkulta ei ole voinut välttyä.
Mutta koska blogin genre ja otsikko ovat kepeämpiä, minä hyppään suoraan tämän viikon iloiseen merkkipaaluun, onneksi niitäkin on, eli hääpäiväämme.
Olen tehnyt aiemmin postauksen muun muassa häistämme. Tällä viikolla olen jälleen kerran elänyt uudelleen noita häiden alla olleita jännittäviä päiviä. Samalla kun muistan jokaisen päivän elävästi 12 vuoden takaa (kävin koekampauksessa, otimme hääkuvat torstaina ennen häitä, sain allergisen reaktion kasvohoidossa, tapasin pitkästä aikaa ulkomailla asuneen kummitätini, harjoittelin kyyhkysten käsittelyä jajaja...) tuntuu, että noista ajoista on silti iäisyys. Olemme monesti ihmetelleet miehen kanssa, mitä teimme kaikella vapaa-ajalla ennen lapsia? Aikaahan on täytynyt olla tuhottomasti! Ja kuinka paineettomasti ja ilman somea häät vielä tuolloin järjestettiin!
Häissä isäni soitti Maaritin Lainaa vain-kappaleen ja itkeskeli. Minä yritin moneen kertaan lohduttaa isääni, ettei tässä mikään muu muutu kuin sukunimeni, rauhoitu, enkä ymmärtänyt miten päivä otti hänellä niin ”koville”. Ymmärrän nyt. Itkin jo eräänä päivänä tällä viikolla ajatellessani, että jos pääsen aikanaan omien tyttärieni häihin, siellä varmasti konkretisoituu se, että he ovat aikuisia. Vastahan vaihdoin heille vaippaa. Ymmärrän lasteni myötä, miksi isäni tunteenpurkaus oli niin kova hänen saattaessaan ainoaa tytärtään alttarille. Taisin minä kiskoa isää enemmän eteenpäin kuin hän minua. <3
Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnan.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Meidän piti aikanaan lähteä juhlimaan 10-vuotishääpäivää ulkomaille, mutta sen sijaan katselin kymppihääpäivänä pientä sydämensykettä ultrassa. Kävimme illallisella ja voin pahoin, koska erehdyin syömään limeä. Kaikki sitrusasiat saivat odotusaikana jäätävän pahoinvoinnin aikaan. Saimme parhaan hääpäivälahjan, sillä jo kerran minut oli passitettu kaavintaan. En koskaan mennyt koska vaisto sanoi toisin, luojan kiitos en. <3
Lähdimme siis tuolle pienelle reissulle nyt 12-vuotishääpäivän aikaan.
12 vuotta on samalla lyhyt, samalla hyvinkin pitkä aika. Me olemme miehen kanssa kaksi tahtoihmistä, jotka innostuvat herkästi, hermostuvat herkästi ja eivät pysy aloillaan ollenkaan. Välillä olen miettinyt, että jonkun pitäisi painaa jarrua, kun meistä on kyse. Onneksi ei ole kuitenkaan kukaan painanut, paljon hyvääkin tästä impulsiivisuudesta on seurannut. Viikko sitten reissussa ollessa muistin taas, miksi meillä on aina niin kivaa reissuissa – molemmilla ovat yhtäläiset toiveet, on helppo mennä ja syödä yhdessä. Päivän päätteeksi mittarissa oli 16 000 askelta ja ihan tsemppasimme ei suorittamisen kanssa. Ettei tarvitse juosta aamukahdeksalta ulos ja painaa keskiyöhön asti. Voi vaikka lukea kirjaa! Että siinä ei ole mitään pahaa, jos vain istuu terassilla juttelemassa, kun siihen vihdoin on mahdollisuus.
Avioliitossa tarvitaan tahtoa monessa otteessa. Puolisot kasvavat ja innostuvat uusista asioista. Vanhemmuus muuttaa palettia täydellisesti, sillä rakkaus lapsiin yllättää ällikällä. Toisaalta vanhemmuus sitoo parin ikuisesti yhteen, toisaalta se vaatii sen, että ottaa niitä vanhempienkin hetkiä. Ettei se parisuhde taustalla unohdu.
toppi SPIRIT STORE/ hame SOKOS/ kengät PARGA, KREIKKA/ hattu ESPRIT/ rannekoru OXXO/ aurinkolasit UNOFFICIAL
Minä kiitän sinua mieheni, että olet jaksanut niin iloita kuin taistella rinnallani 12 aviovuotta, päitä on isketty parikin kertaa yhteen. Olen kiitollinen juuri tässä ja nyt perheestäni.
Nämä asukuvat otettiin viimeisenä päivänä Prahassa (siis tällä viikolla, ei kyllä tunnu siltä!) ja avioliiton juhlimisen kunniaksi valitsin päälleni saman asun kuin 10v hääpäivänä. Kuka muistaa nähneensä? Ja tiedättekö, että tapasin maanantaina Terhin, entisen kollegani. Kun tapasin hänet Pargassa, Kreikassa neljä vuotta sitten, ostin nämä kuvan kengät. Olipas tässä asussa toinenkin yhteensattuma menneisyyteen!
Katse tulevaisuuteen, monessa mielessä.