Lueskelin heinäkuussa Veeran kirjoitusta siitä, kuinka huonoon valokuvaan ei kuole. Aiemmin keväällä Veera kirjoitti siitä, että kuinka ihmiset valittavat, ettei heistä vaan saa hyvää valokuvaa. Saa, jokaisesta saa, kun oppii kääntämään kameralle parhaan puolensa ja kun kuvaajakin osaa hieman. Vuosien asukuvaustyö on opettanut minulle joitain itselleni edullisia asentoja ja tuijotan tarkkaan myös gurujen, kuten Kira Kososen kuvia ottaakseni heistä oppia. Silti se viisi onnistunutta kuvaa blogiin tarvitsee myös muutaman kymmentä epäonnistunutta.

Olen muutaman kerran aiemminkin tuonut näitä epäonnistuneita kuvia blogiin (epäonnistuneita raskausajalta klik, alkuvuoden epäonnistuneita klik), sillä nehän se oikea totuus ovat. Olen huomannut monesti, että perusilmeeni ei oikeasti todellakaan ole aurinkoisen hymyilevä, vaan vähän nyreäkin. Kun keskittyy, on omissa ajatuksissaan tai muuta vastaavaa, ilmeeni on aika tiukka yleensä. Järkytyin, kun sähköpostiini tuli läjä kuvia kesäkuun blogireissulta Tallinnaan – olin jokaisessa todella oudon ja kiukkuisen näköinen ja ne kuvat missä keskityn itse kuvaamaan, voi apua..! Silti, tämähän on juuri se, millaisena muut näkevät minut koko ajan. Eli se oikea totuus. Ne muutamat asukuvat on sitten keskitytty hymyilemään. Voi kuinka haluaisin, että hymyilisin oikeastikin enemmän! Miten sen voisi oppia!

Muistuttaakseni, kuinka jokaisesta saa hyvän kuvan aivan varmasti, näette, mitä kuvien takana tapahtuu. Ei se ole niin vakavaa, eihän!

Mitä odota? Mä pyörähdin jo? Ai et ehtinyt mukaan? No ärrr.

Onko täällä punkkeja? Voi olla. Ai voi? No voinko mä mennä tänne? Mitä sä luulet? Ai, ihan kun joku pistäisi!

Säädätkö vielä kauan niitä asetuksia? Todella tylsää. Mies: saanen huomauttaa, että tämä on sinun harrastus. Niin joo, okei, no säädä vaan, tutkin kynsiäni. (Veikkaan, että jos lähipiiriltäni kysyttäisiin, tämä on minun todella perusilme, kärsimätön otsa kurtussa-ilme).

Puhuminen kuvissa ei toimi. Tiedän sen. Mutta jos toinen huutelee kadun toisella puolella jotain, niin pakko on huutaa etten kuuleeee!

Mitä oho? Olenko oudosti? Ai valotus, jaa, no tais tosiaan mennä vähän pieleen.

Älä nyt vielä räpsi hei!

Me otetaan nyt nopeasti yksi hyppykuva. Se on sekunnin murto-osista kiinni, onko siinä hyppykuvassa ilmassa, mutta myös se on sekunneista kiinni, onko siinä kuvassa yksi vai kolme ihmistä… :D

Olen harppoja. Kävelen aina pitkillä askelilla hurjan kovaa. Se _ei_ toimi kuvissa. Varsinkin jos samalla vielä puhuu.

Muistakaa tykätä itsestänne tänäänkin! <3

P.S. Kiitos kaunis kaikille asuäänestykseen osallistuneille, te äänestitte ihan murskavoitolla voittajaksi asun nro 2. Arpaonni suosi tällä kertaa Mariannea, paketti voittajalle on lähtenyt matkaan!