Mitä enemmän lukijoita olen saanut, sitä pintapuolisimmiksi postaukset ovat käyneet. Välillä olen kertonut henkilökohtaisemmistakin asioista, mutta yleensä positiivisista, sillä blogi on se paikka, missä haluan nostaa positiivisuutta ja antaa ihmisille aihetta iloon.

Viime viikolla luin aamupalalla Me Naisia ja itkin. Luin Petra Soikkelin haastattelua, jossa hän avasi kokemuksiaan perheväkivallasta ja itkin, niin moni kohta oli valitettavan tuttu. Tarina olisi voinut olla omasta elämästäni. Sain valtavasti ajattelemisen aihetta artikkelista ja olisin halannut Petraa, jos olisin voinut. Silloin tuli tunne, että minunkin pitäisi sanoa jotain tällaisesta välillä, eikä aina niistä uusista kengistä. Mitä, sitä jäin pohtimaan. Kuinka paljon haluan sanoa? Vaihdoin Petran kanssa yksityisviestin ja hän tsemppasi, joten päästän nämä ajatukset julkisuuteen, vaikka hirvittääkin.

Tarina olisi pitkä. Sitä en voi enkä halua kokonaan jakaa, mutta yritän sanoa jotain. Jos joku saisi siitä jaksamista, toivoa paremmasta, pontta uudenlaiseen elämään.

Minulle ei juurikaan ole lukioaikaisia ystäviä, eikä ystäviä ajalta ennen sitä. En vuosikausiin saanut olla tyttökavereiden kanssa missään, teiniaikanani olin kerran elokuvissa kahden kaverin kanssa. Tuo aika, ikävuodet 15-18 pitäisi olla huoletonta aikaa, josta jää kavereita. Ei juuri jäänyt. Minä olin täysin kahleissa, sokea, manipuloitu, yksin. Pitkään jatkunut henkinen väkivalta muuttaa ihmisen kokonaan. Pyysin itseäni anteeksi, yritin muuttua ja tehdä niin, ettei räjähtäisi. Käänsin asian jotenkin niin, että vika on tietenkin minussa.

Vanhempien yritykset sanoa asiasta olivat mielestäni vain sitä, että olivat idiootteja ja halusivat rajoittaa elämääni (no hei, olin 15). Moni ei tiennyt puoliakaan totuudesta. En kertonut, koska hävetti, koska ajattelin, että minä tein jotain väärin, kun minua näin kohdeltiin. Toisaalta ei ollut vertailukohtaa, koska olin niin nuori, ajattelin, että muillakin on varmaan tällaista. Sellaista, että joutuu keräämään ulkovaatteensa hangesta ja lähteä itkien kotiin, joutuu jättää menemättä jumppaan kun en saanut, lähteä kesken kaiken koulusta erinäisten uhkailujen takia. En käyttänyt hameita iäisyyksiin, koska housut ovat kuulemma paremmat enkä näytä kauniilta hameessa. Aloin pelätä puhelimen tekstiviestiääntä, koska viestien sisältö oli aina niin karmea.

Minä käänsin asiat niin, että vika oli minussa. Olin farkkutyttö, en kaivannutkaan kavereita, mitä minä niillä. Minullahan oli hänet. Tein aivan käsittämättömän määrän uhrauksia, mitä kadun vieläkin. Homma kulutti niin, etten kyennyt suoriutumaan lukiosta kiitettävästi määräajassa, joten venytin valmistumistani sieltä. Edelleen mielessäni kummittelee sanat ”jos saat laudaturin englannista, et ole sitä kyllä ansainnut”. Sain, iloitsin mielessäni hetken, mutta samalla ahdisti.

Lopulta tapahtui jotain niin anteeksiantamatonta, että tajusin, 3,5 vuoden jälkeen, että minun täytyy olla vahva ja lähteä. Ja sain nuo sanat suustani ulos. Minä lähdin, vaikka pelotti hirveästi, ei ollut kenelle puhua asiasta ja edessä oli aika tyhjä elämä, kun muut ihmiset olin karkoittanut. Oli äärimmäisen outoa myöhemmin, että nykyisen mieheni mielestä olisin voinut lähteä vaikka baariin yksin tai tyttökavereiden kanssa. Se tuntui siltä, kuin olisi tehnyt jotain väärää. Uuteen elämään ja kahleiden putoamiseen piti opetella pitkään. Olin hyvin vaikea ystävä tuolloin, sillä olin niin ulalla itseni kanssa. Olin järjettömän epävarma, pyytelin itseäni tauotta anteeksi ja kuljin välillä ”kusi sukassa”, kuten eräs kaveri sanoi. Kuinka helpompaa ihmisten olisi ollut ymmärtää, jos olisin hieman avannut verhoja tapahtuneen ympäriltä. Mutta kun hävetti. Minun vikahan se oli ollut.

Edelleen näen painajaisia, erityisesti keväisin. Asioita on pitänyt työstää valtavasti ja antaa myös itselleen anteeksi, että antoi kohdella niin eikä repinyt itseään irti aiemmin. Liian usein sorrun ajattelemaan, miten olisi käynyt, jos itsensä olisi irroittanut aikaisemmin. Miksi olin niin hölmö? Minä olin nuori ja ajattelin, että jos tarpeeksi rakastan, tarpeeksi yritän ja tarpeeksi muutun, asiat parantuvat.

Olen vuosien myötä korjannut paljon itsetuntoani, kuluttanut monella kipupisteellä miehen jaksamista, mutta pystyn taas seisomaan omilla jaloillani. Lasten myötä olen viimeistään kääntänyt elämässä uuden sivun, jossa ihmiset tutustuvat hyvin erilaiseen ihmiseen, kuin mitä olin 15 vuotta sitten.

Näitä asioita on turha jossitella ja parempi keskittyä tulevaan ja tähän hetkeen. Siihen, mitä elämä lopulta antoi, rakastavan miehen ja ihanat lapset. Ehkä tämänkin takia heitä usein nostan jalustalle ja hehkutan innostuksiani.

mekko OBJECT/ kengät SO WHAT (saatu)/ jakku VILA/ kaulakoru MARUDESIGN/ takki DESIGUAL/ aurinkolasit UNOFFICIAL

Minä toivon, että sinä siellä pidät itsestäsi huolta ja et anna kohdella itseäsi huonosti. Vaikka kuinka rakastaa, niin tietyt asiat eivät vain rakastamalla muutu. Minä yritin pelastaa ihmisen uhrautumalla ja rakastamalla, mutta sen sijaan että olisin pelastanut toisen, tuhosin itseäni. Muista rakastaa itseäsi myös.

En ole koskaan tykännyt lauseesta ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Ehkä totta, mutta enemmänkin oikeaan osuu Haloo Helsingin biisin lause, joka soi korvissani myös puolimaratonilla.

Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
Ei muistojen päälle kultakerrosta saa

Koska elämä ei ole niin mustavalkoista. Sen eteen, että olen esimerkiksi päätynyt hameessa kameran eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Kiitos sinulle, kun luit tämän postauksen. Aihe on vaikea, mutta mielelläni vaihdan ajatuksia esimerkiksi sähköpostilla kanssasi.

P.S. Kuvat ovat jo maaliskuulta ja niiden iloinen ilme ei oikein istu aiheeseen, mutta jotenkin väritön asu sopi.