Moni varmaan tietää tunteen, kun kirja vie mukanaan. Sitä lukee bussissa, kampaajalla, syödessä, illalla ennen nukkumaanmenoa. Syö palan suklaata ja ahmii taas muutaman sivun. Olen varmaan joskus kertonut, että rakastan lukemista. Rakastan ihan sitä kirjaston hajuakin ja siellä norkoilua, sen miettimistä mitä lainaisi ja lukemista. Joskus on vain todella haasteellista keksiä luettavaa, joten kirjasuositukset ovat ihan parhaita. Lukuinnostukseni on noussut taas esiin (sen lisäksi, että luen kyllä joka päivä ainakin kaksi lastenkirjaa) ja olen lukenut jo neljä kirjaa tänä vuonna, mikä on kaiken muun puuhan ohella ihan ihme juttu. Kun kirjaan koukuttuu, sen kyllä lukee jossain välissä.

Nämä kaksi kirjaa ovat sellaisia, että oli pakko saada tietää mitä niissä tapahtuu. Toinen koukutti heti, toinen vasta sadan ensimmäisen sivun jälkeen. Emelie Scheppin esikoiskirja Ikuisesti merkitty näkyi alkuvuodesta blogeissa ja nappasin vinkin talteen, tuo miljoonia myynyt ja jatkoa saava dekkari kuulosti siltä, että se on pakko lukea. Minun ykkössuosikki kirjoista ovatkin dekkarit, joissa vähän kauhistelee ja nieleskelee lukiessaan. Järkyttyy ja ahdistuukin. Kuvatkin oli pakko muokata vähän synkemmiksi, jotta päästään fiilikseen joka kirjoissa on.

Katsoessani kirjaa, oli varauslista pitkä: 35 varausta. Sainkin napattua teoksen Nokian kaupunginkirjastosta yhdellä varauksella, maksoin toimituksesta Tampereelle euron. Vai kaksi? Pitkä on muisti, mutta ajattelin että vähemmän kuin bensoihin menisi. Samalla kun varailin tuota Ikuisesti merkittyä, kirjaston tietokanta ehdotteli, että saattaisin tykätä Karin Slaughterista myös. Hei mikä mahtava palvelu, kirjasto ehdottelee lukemista! Otin vinkistä vaarin ja lainasin yhden Karin Slaughterin.

Aloitin kirjan Kaunokaiset lukemisen yksin illalla ja ensimmäisen kappaleen jälkeen alkoi tapahtua niin, ettei uni meinannut tulla silmään. Olin koukussa heti. Täytyy sanoa, että tämä kirja oli hurjan koukuttava, mutta loppupeleissä myös hyvinkin ahdistava ja raadollinen, joten ei ihan herkimmille.

Ikuisesti merkittyä tahkosin aluksi vähän väkisin, kunnes se vei mennessään ja oli pakko saada tietää, mitä siinä tapahtuu. Ja todellakin odotan jatkoa. Näiden perusteella lainasin jo seuraavan Slaughterin kirjastosta, saas nähdä ovatko ne kaikki yhtä hurjia. Mennessään vievä kirja on kuitenkin jotain niin ihanaa, että oli pakko saada lisää.

Jos sinä rakastat koukuttavia dekkareita, nappaa tästä pari kirjavinkkiä ja anna kirjan viedä mennessään. Se on ihana tunne, eikö?

Aurinkoista torstaita kaikille hieman synkistä kirjoista huolimatta! Oletko lukenut näitä teoksia, onko heittää dekkarivinkkejä kehiin? 

P.S. Vielä muutamien tuntien ajan ehtii mukaan arvontaan, klik!