Tasan vuosi sitten seison Laukontorilla upeassa kevätsäässä. Pyysin miestä ottamaan viimeiset asukuvat mahan kanssa. Rajut supisteluni olivat vieneet unet ja jaksamisen jo viikolta 32 alkaen, joten Taysin ihana lääkäri armahti minua maanantaina, kun 38 viikkoa oli täynnä. Hän sanoi, että jos perjantaihin mennessä ei ole syntynyt, saat kävellä suoraan aamulla synnytyssaliin. Uskoi kyllä, ettei vauva voi sinne asti pysyä kyydissä.
Siinä me sitten seisoimme, auringonpaisteessa Laukontorilla torstaipäivänä. Ei hän sitten tullut maailmaan millään, vaikka tuloillaan oli ollut jo seitsemän viikon ajan. Yritin ymmärtää, että huomenna minulla olisi vauva. Jännitti ihan hirveästi. Jännitti synnytys, jännitti toipuminen, imetys, isosiskon suhtautuminen, millaista uusi arki olisi.
Perjantaiaamuna soitin sairaalaan, saanko tulla. ”Salit ovat täynnä, soita parin tunnin päästä uudelleen”, minulle vastattiin. Pyörittelin peukaloita ja tuijotimme miehen kanssa kelloa. Mummi vei isosiskon muskariin. Lopulta lähempänä puoltapäivää saimme luvan tulla sairaalaan.
Kello 1430 lähettelimme jo viestejä vauvan syntymästä. Kaikki oli mennyt älyttömän hyvin ja hirveän nopeasti, niin kuin minulle ennustettiinkin. Siinä hän nyt oli, niin täydellisenä, terhakkana ja suloisena. Kaikki tuntui ykskaks ihan luonnolliselta, isä puki vauvan, me söimme välipalaa ja höpöttelimme nyytin nukkuessa. Olin niin pelännyt ennustettua syöksysynnytystä viikkojen ajan, että kun vauva oli ehjänä maailmassa, oli täysiaikanen ja terve eikä syntynyt mihinkään eteiseen teki mieli itkeä ja nauraa monestakin syystä.
Uusi elämä sai ihanan alun potilashotellissa, jonne kävelimme pitkät sairaalan käytävät ja työnsin vauvaa vaunuissa edelläni. Vaunut olivat niin kevyet ja tuntui niin ihmeelliseltä, onko meillä taas vauva? Hotellissa oli hyvä olla, haistelin tuhisevaa nyyttiä, hämmästelin monta kertaa miten identtinen hän on siskonsa kanssa ja katselin miljoona jaksoa Leijonan luolaa.
Kun saavuimme kotiin, istui esikoinen portaalla ja itki katkerasti. Olin parhaani mukaan yrittänyt varautua tähän, mutta siinä kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä, väsyneenä, tuli voimaton olo yks kaks. Halaaminen ja sylissä pitäminen eivät heti auttaneet. Meillä oli kaikilla iso matka edessämme, kun opettelimme päivä päivältä nelihenkiseksi perheeksi.
Miehen lähtiessä töihin minä istuin vessan lattialla molempien lapsien kanssa ja ihmettelin, miten voin ikinä selvitä tästä. Toinen haki huomiota hirveästi, toisen imetys vei hurjan pitkiä aikoja. Mitään rytmiä ei pienemmällä ollut ja jos oli huutopäivä, jäi esikoinen vähemmälle. Koin hirveää riittämättömyyden tunnetta, epätoivoa ja samalla suurta onnea. Meni pitkään, ennen kuin isosisko suostui ensi kerran halaamaan tuota nyyttiä. Itkin, olinko tehnyt jotain väärin, kun kaverit kertoivat, että heillä ongelmana on liian rajut hoito-otteet. Meillä ei tuota ongelmaa ollut. Nyt myöhemmin näen, etten minä ollut mitään niin väärin tehnyt, vaan kotihoidossa kolme vuotta äidin kanssa suurimmaksi osaksi kaksin olleelle lapselle se oli vain raju muutos. Hormonihuuruissa väsyneenä en osannut ajatella asiaa niin järkevästi.
Totesimme, että vauvallamme on hirmuinen kiire päästä tutkimaan maailmaa ja puolivuotiaana hän meni jo ties minne. Ikää oli edelleen 6kk kun hän nousi seisomaan, 9kk:n kohdalla hän otti ensiaskeleensa. Tietenkään ymmärrys ei pysynyt perässä ja minä sätkin (sätkin edelleen) sataan suuntaan koko ajan, yrittäessäni riittää molemmille lapsille ja välttääkseni vahinkoja. Itsenäisyys on kovaa, hän haluaisin pukea itse, kävellä joka paikkaan itse ja kun lähtee kipittämään, ei käänny ensimmäisenä katsomaan missä äiti on. Hän on ennakkoluuloton, aurinkoinen ja avoin tahtonainen, joka ottaa maailman avosylin vastaan. Toivottavasti maailmakin hänet.
Tuo lapsi on hämmästyttänyt minut jo niin monta kertaa ensimmäisenä elinvuotenaan. Nyt yksivuotiaana hän juoksee kikattaen karkuun, vaatii saada kaiken saman kuin isosisko, pitää puoliaan ja leikkii kaikkein eniten ”prinsessaleikkejä”, laittaa laukun kaulaan ja rannekorun käteen. Vauvaleluja ei tässä taloudessa enää tarvita. Pukeutumisyrityksissä hän sai sujuvasti eräänä aamuna käytetyn vaipan laitettua päähänsä, kun äiti oli taas liian hidas.
Kaikki on mennyt niin paljon enemmän omalla painollaan kuin ensimmäisellä kerralla. Lapsi on syönyt kaikkea mahdollista ja siirtynyt jo samaan ruokaan kuin muu perhe. Sain viiden kuukauden kohdalla heidän rytminsä natsaamaan niin, että päiväunet ovat samaan aikaan. En ole ehtinyt kerta kaikkiaan miettiä asioita kuten potalla käynti, tutista luopuminen ja mukista juominen, ne tulevat varmasti kaikki aikanaan. Voi kuinka niitä stressasikaan ensimmäisen lapsen kohdalla.
Minä olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että saimme toisen tyttären. Hän on ollut pieni aurinkomme ja opettanut meille muille kolmelle elämästä paljon. Saanut perheen yhdessä vauvaharrastuksiin, kertonut elein ja ilmein, että kaupungilla on hienoja jouluvaloja, kutsunut naama onnesta loistaen niin siskoa kuin isäänsä äidiksi. Olen nauttinut valtavasti kaikista vauvaharrastuksista ja tutustunut moneen ihanaan ihmiseen tämän vuoden aikana.
Kun nyt vuoden jälkeen katsoin siskoksia kävelemässä kerhossa käsi kädessä, meinasi sydän ratketa. Lähtökohdat olivat aika eri, mutta kuinka he ovat vuodessa kasvaneet toisiinsa kiinni. Pienempi palvoo isosiskoaan, isompi on kysyy aina missä pikkusisko on, jos häntä ei näy.
Vauvavuosi ei ole ollut se helpoin vuosi. Siihen on mahtunut itkua, korvatulehduksia, allergioiden löytymistä, yövalvomisia, mustasukkaisuutta, kiirettä ja riittämättömyyttä. Hirveästi meteliä. Samalla joka päivään on mahtunut kiitollisuutta, kikatusta, uuden oppimista, ihmettelyä ja hämmästymisiä, kasvamista. Suljen nyt tämän oven, meidän viimeisen vauvavuoden, silmät kyynelissä. En haluaisi palata niihin ensimmäisiin kuukausiin enää, mutta silti teen aikamoista luopumisen tuskaa. Aika juoksee ja niin juoksevat jo molemmat tyttärenikin.
Kiitos, kun olet seurannut vauvavuotemme kuulumisia virtuaalisesti ja kannustanut minua väsymyksen hetkillä eteenpäin. Vaikkei meillä ole hetkeen vauvaa ollut, niin nyt hän on ikänsäkin puolesta virallisesti taapero. Niin monessa hän on ollut jo mukana kanssamme, niin loputtomiin ajatuksia ja tunteita tämä vuosi pitää sisällään, että niistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan.
Onko itselläsi mietteitä vauvavuodesta, jos olet sen kokenut? Mikä jäi päällimmäisenä mieleen? Minä toivotan jokaiselle oikein ihanaa viikonloppua!