Mistään ei kuulunut ääntäkään, vain tuulen huminaa. ”Töltin tai ravin kautta nostetaan laukka”, huusi edellä menevä ohjaajamme Olga ja sekunnin ehdin miettiä, osaanko vielä, mitä tästä tulee. Sitten mentiin. Maisemat menivät vauhdilla ohi, edellä menevän kavioista lensi lumi. Minun silmistäni valui vettä, osaksi viiman ja osaksi onnen takia. Mahtavaa! Minä osaan vielä ja hevosella laukkaaminen lumisessa metsässä oli mieletöntä! Ainoa miinus oli, että homma oli liian äkkiä ohi.

Vain pari tuntia tuon kokemuksen jälkeen istuin kirjoittamaan fiiliksiäni miehen mentyä kuntoilemaan ja lasten nukkuessa päiväuniaan. Lähtiessämme lomalle tänne Vuokattiin huomasin, että lähistöllä on Kainuun vaellustalli, jossa järjestetään sekä yhden että kahden tunnin vaelluksia islanninhevosilla. Pieni kaipuu rutisti sydäntä, sillä oli aika, kun omistin kaverin kanssa yhdessä hevosen ja olin ratsastamassa päivittäin. Kesän kohokohta oli heppaleiri, jolta palasin monesti itkien. Rakastuin yhden heppaleirini hoitohevoseen, musta-valkoiseen islanninhevoseen. Vuosi taisi olla 1991 ja hevosen nimi Frenja. Vai oliko? Joka tapauksessa, silloin olen viimeksi issikalla mennyt ja töltännyt, edellisen kerran hevosella ylipäätään laukannut 10 vuotta sitten.

Monetko kerrat olen puhunut harrastuksen elvyttämisestä. Mutta ei sitä saa yksinään aikaiseksi, eikä tiedä minne mennä. Vuokatin lomalla talli olisi lähellä ja mieskin lomalla. Näin tilaisuuteni tulleen ja ilmoittauduin vaellukselle. Vain tunnin settiin, sillä tiesin kuinka paljon erinäiset lihakset jaloissa tulevat siitäkin huutamaan. Valittavana oli eritasoisia ryhmiä ja koska halusin kokea sen vauhdin huuman, ilmoittauduin laukkataitoisten ryhmään. Vähän mietin ”lupaanko” liikoja, koska mistä tiesin mitä osaan 10 vuoden tauon jälkeen.

Saavuimme koko perheen kanssa tallille ja ihastelin, kuinka siisti paikka se oli ja kaikki varusteet sai paikan päältä. Oli villasukkia, saappaita, kypärämyssyjä, haalareita, hanskoja ja toki kypärät. Hevoset oli jo valmiiksi laitettu (lapsena tämä olisi ollut hirveä pettymys, hevosen harjaus oli niin ihanaa! Nyt kahden pienen lapsen kanssa paikalle saapuessa luksusta). Minun ratsuni oli 18-vuotias Loura eli Lola. Katselimme hevosen kanssa toisiamme, moi, minua vähän jännittää ja tiedän, että huomaat sen höpisin hevoselle. Se katseli minua rauhallisesti. Jännitykseni alkoi saman tien kaikota.

Meitä oli reissulla vain kaksi asiakasta ja kaksi vetäjää, joten oli helppo kysellä ja jutella. Lähdimme letkassa kohti metsää ja vilkutin perheelleni. Lähes välittömästi metsässä katosi ajantaju. Ratsastimme hiljaisuudessa (no myönnetään että höpötin välillä vähän liikaa) pitkin metsäteitä ja sanoin ääneenkin, että tämä on juuri se, mitä tarvitsin. Kun asuu kaupungissa ja on kaksi pientä lasta, ei hiljaisuutta välillä ole olemassa. Aina joku huutaa, koirat haukkuvat tai autot pörisevät. Hiljainen metsä ja hevosen tuoksu oli ehkä parasta vastapainoa kaikelle tälle. Olgan ohjeet olivat selkeitä ja hevoset kokeneita sekä varmajalkaisia. Olga kertoi nähneensä juuri noin 150 peuraa kerrallaan metsälenkillä ja minä kuikuilin toiveikkaana ympärilleni, olisipa mahtava näky! Valitettavasti näimme vain tuoreita jälkiä, peurat olivat jo menneet.

Minun mielestäni tunti meni kuin siivillä, takalistoni oli eri mieltä ja se oli tyytyväinen, etten saanut päähäni tehdä kahden tunnin vaellusta. Mieleni olisi mielellään vaellellut ja laukannut metsässä montakin tuntia. Palanen mieltäni tuntui metsään jääneenkin, olin niin hyvillä mielin ja fiiliksissäni koko päivän. Saavuttuamme vaellukselta takaisin oli pikkuneidin vuoro päästä ratsastamaan ja hän sain puolen tunnin kävelylenkin metsässä Orri-issikalla. Teki itse asiassa hyvää minullekin kävellä rinnalla, sillä puolen tunnin kävely verrytti jumiutuneita jalkoja hyvin. Orri käveli varovasti tietäen, että selässä on lapsi. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä kokonsa ja viisautensa puolesta!

Lapsi sai syöttää leipää kiitokseksi lenkistä ja turvan kutitus kädellä aiheutti kikatusta. Minä salaa toivoin, että häntä puraisisi heppakärpänen, Orri ainakin teki parhaansa, niin hurmaava heppa hän oli. Minä lähdin pois haikein mielin, voi kun voisin palata tänne helpommin! Vielä lähtiessämme Orri näytti piehtaroidessaan onnelliselta ja tallensin fiilikset kameraan muistoksi.

Tällaisilla jutuilla sitä pääsee kyllä täysin irti arjesta. Juttelin metsässä Olgan kanssa siitä, kuinka hän miehensä kanssa suuntasi hektisestä Helsingistä Sotkamoon ja päätyi mutkien kautta hevostalliyrittäjäksi. Elämänrytmi on nyt kuulemma hieman toisenlainen. Voin kuvitella. Leikittelin ajatuksella muutosta hiljaisuuteen ja päätin, että nautin siitä ainakin loman ajan täysillä. Suosittelen todella lämpimästi käymään tallilla, jos suuntaat Sotkamoon tai Vuokattiin päin!

Onko ruudun toisella puolella heppaihmisiä?