Näitähän riittää. Somekohuja. On Anttilan kuvastot, lapset ravintoloissa ja nyt uusimpana somemutsit. En yleensä jaksa ottaa näihin kantaa, sillä niin valtavan moni ottaa ja netti on pullollaan kirjoituksia ja mielipiteitä samasta asiasta, tuntuu että kaikki on jo sanottu. Paljon kyllä luen yleensä kohuihin liittyviä asioita.

Uusimpana kohuna somessa pyörii tällä viikolla somemutsit. Helsingin kaupunki lanseerasi kampanjan välinpitämättömyydestä ja siitä, että välinpitämättömyys on nykyajan väkivaltaa. Kaikki ovat varmaan jo nähneet tämän videon, jossa korppi kaappaa somettavan (tai muualle katsovan) äidin lapsen.

Vihaan sanontaa ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”. Ehkä niin, mutta täytyy sanoa, että tässä tapauksessa olen miettinyt somettamistani jo ennen kampanjaa ja nyt vain käyn läpi ääneen jo miettimääni. Sen lisäksi miten se vaikuttaa lapsiin, minun on pitänyt ihan oikeasti miettiä miten somettaminen vaikuttaa mieheeni. Koska some on minun ”seuralaiseni” monesti päivisin, jää se helposti myös iltaisin ja viikonloppuisin päälle, kun pitäisi keskittyä perheeseensä.

Tiesin kyllä jo odotusaikana, etteivät kotiäitipäiviäni täytä askartelu ja pullan leipominen. Sämpylää olen sentään ajoittain leiponut ja ottanut lapseni keittiöön ruuanlaittoon mukaan. Meidän päivämme ovat täyttyneet ulkoilusta, ravintolareissuista, kyläilyistä ja leikkipuistosta. Kyllä, olen 1001 kertaa kokenut huonoa omatuntoa siitä, että vihaan askartelua. Olen aina vihannut, enkä ykskaks äidiksi tultuani keksinyt alkaa siitä tykkäämään. Onneksi lapsi saa kerhossa askarrella viikoittain.

Miten tämä liittyy somettamiseen? Siten, että minä rakastin bloggaamista, ravintolakäyntejä ja liikuntaa jo ennen lapsia. Se ei sitten myöskään muuttunut mihinkään lasten myötä. Minä olen aina rakastanut kirjoittamista ja blogini oli pystyssä jo ennen lapsia. Kotiäitiaikana siitä on tullut tärkeä kanava tehdä ”jotain omaa”, purkaa niitä vaatejuttuja, ravintolakokemuksia, vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa (kommenttiboksi on bloggaamisen parhautta!) ja käydä tilaisuuksia näkemässä aikuisseuraa. Blogini, joka netin syövereissä on, on todella iso ja tärkeä osa arkeani. Mutta ei missään nimessä mene tärkeimmän, eli perheeni edelle.

Minä olen siis rehellisesti somemutsi, sillä suurin harrastukseni on netissä. En oikeasti edes uskalla ajatella, montako tuntia päivässä tähän menee. Kuvaamiseen, kuvien purkuun, käsittelyyn, valintaan. Sähköpostilla asioiden sopimiseen. Arvontojen suorittamiseen, voittajille kirjoitteluun. Mietin useasti, onko tässä mitään järkeä. Saanko hommasta niin paljon kuin sille annan? En kai vahingoita lapsiani tällä? Sitten taas saan uuden inspiksen jostain kommentista tai yhteistyöstä ja olen into piukeana päivittämässä blogia.

Olen pitkään miettinyt somettamistani esimerkiksi parisuhteen kannalta. Tein linjauksen, että puhelin jää alakertaan makuuhuoneeseen mennessä. Sitä ei vilkuilla siis viimeisenä sängyssä tai keskellä yötä. Yritän tehdä suurimman osan blogijutuista kun lapset eivät ”ole paikalla”, eli ovat päiväunilla, nukkuvat illalla tai aamulla kun olen hereillä, toinen on kerhossa ja toinen nukkuu, ovat isänsä kanssa kaupassa jne. En myöskään hae lastani kerhosta koskaan kännykkä kädessä, vaan olen avosylin vastassa häntä ja paikalla täysillä. Teen myös sen, mitä MLL neuvoo – kerron, että kirjoitan tämän sähköpostin ja sitten menemme ulos. Tosin mitä se sanoittaminen kertoo kolmevuotiaalle, ei ehkä yhtään mitään.

Puhelin on kädessä monesta syystä: sillä sinkoilee päivittäin kuvia niin miehelle kuin isovanhemmille ja kummeille tyttöjen edesottamuksista. Näin lähipiirimme on arjessamme mukana ja koen, että se on heille iso asia. Puhelimesta saatan tarkistaa bussiaikatauluja, miettiä ruokareseptiä bussissa tai vastaan blogikommentteihin, sähköposteihin tai suoritan arvontoja. Googletan hyvää joulukorttikuvaajaa. Otan kuvia vaatteista ja näpytän ne facebookiin myyntiin. Etsin tori.fista nukkekotia tytölle. Sovin leikkitreffit viestein, koska tässä metelissä mikä kahden kanssa kotona vallitsee en usein edes viitsi yrittää soittamista.

Meidän perheessä somettaminen on epätasapainossa, jos näin voi sanoa. Miehellä ei ole fb:n messengeriä, hän ei hoida yhdenkään lastenvaatteen myyntiä, osoitteiden vaihtoa tai etsi huuto.netissä ulkoiluhaalaria lapselle. Hänellä ei ole nettiharrastusta ja blogikommentteja joihin vastata. Yhtä lailla minulla ei ole ”työaikaa”, jolloin tiedän, että voin rauhassa hoitaa esimerkiksi bloggaamiseen liittyvät sähköpostit. Toisaalta mies lukee e-kirjoja ja istuu välillä nenä kiinni tabletissa – lukemassa kirjaa. Olisiko se hyväksyttävämpää, jos hän lukisi paperiversiota?

Eräänä iltana tällä viikolla totesimme kellon olevan sen verran, ettemme ehdi kummatkin vuorotellen miehen kanssa treenaamaan. Ehdotin, että viedään lapset salin lapsiparkkiin. Kuopus ensimmäistä kertaa. Siellä jumpassa hyppiessä se sitten iski – tämähän se vasta on laiminlyöntiä jos mikä, sinne jätin muksuni tunniksi enkä voi edes vedota laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, koska lapsiparkissa ovat nuoret tytöt lapsia vahtimassa. Menin ihan itsekkäästi hyppimään jumppaan, lapseni leikkivät ja isompi väritti prinsessakuvia. Haimme mukaamme iloiset lapset ja lähdimme kaikki hyvillä mielin kotiin saunomaan. Ei vienyt korppi eikä kukaan muukaan muksuja. Toki tämä eroaa somettamisesta siinä, etten edes yrittänyt olla paikalla, mutta harrastuksia on monenlaisia.

farkkupaita VILA/ farkut CUBUS/ college KAPPAHL/ korvikset UHANADESIGN/ kello TOMMYHILFIGER

Helsingin kaupunki on pyytänyt jopa anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Toisaalta kampanja oli tehokas, koska niin moni reagoi ja ehkä mietti somensa käyttöä, mutta aika äärimmäisellä tavalla asia tuotiin esiin.

Hei, minä olen somemutsi. Oletko sinä? Mitä mieltä olet kampanjasta?

P.S. Kuvat ovat viime viikonlopulta, jolloin saimme vielä nauttia lumesta. Mitä mieltä asusta?