Se lähti ihan vitsistä 4,5 vuotta sitten. Työkaverin heitosta, joka kysyi pidänkö blogia vaatteistani. En, enkä oikeastaan lukenut edes blogeja. Tasan kahta blogia olin lukenut, eikä minulla ollut hyvää käsitystä valokuvaamisesta. En omistanut järkkäriä.
Samana iltana istuin koneelle, pistin blogin pystyyn ja aloin kirjoittaa. Olen ihan aina rakastanut kirjoittamista, äidinkielen tunnit olivat parasta mitä tiesin ja ainekirjoitus rakkainta koulussa. Halusin kirjoittaa, halusin jakaa hassuja asuvinkkejä, halusin kertoa uusista jutuista ekana. Tein blogia silloin tällöin ihan huvikseni, jaoin fb-sivuillani linkin ja kaverit sitä muun muassa lukivat. Kolmen kuukauden jälkeen kaverini kertoi, että blogijuttuni piristävät hänen kotiäitiarkeaan ja kehui, että 200 kävijää päivässä on tosi iso määrä. Niin se oli silloin. Tuli todella hyvä mieli hänen sanoistaan, inspiroiduin ja jatkoin hommaa.
Ensimmäisessä blogitilaisuudessani olin pari vuotta myöhemmin. Kun siellä Anna kommentoi, että jotkut asukuvat jäävät julkaisematta sen vuoksi, että ne on otettu väärään vuodenaikaan eikä lumikuvia voi toukokuussa julkaista minä nieleskelin. Siis mitä ulkokuvia, lähes kaikki asukuvani olin raksinut peilin edessä sisällä. Tunsin olevani ihan ulkona jutuista, kun porukka puhui Indiedaysin bileistä ja asukuvaustaustoista, mutta innostukseni heräsi. Pystyisinköhän minäkin? Voi kun pääsisin joskus Indiedaysin bileisiin!
Samana syksynä Saara pyysi minut avecikseen ID:n tilaisuuteen. Jännitti hurjasti, mutta oli myös ihan huippumahtavaa olla mukana! Innostuin hommasta koko ajan enemmän, kuvien rima hilautui koko ajan korkeammalle ja pää sinkoili postausideoita. Lopulta alkuvuodesta 2015 minunkin blogista tuli Indiedays Inspiration-blogi. Mies tiesi miten innoissani olin toi kotiin skumppaa sekä kukkia tullessaan töistä. Minä olin ylpeä pienestä saavutuksestani.
Minä olen ylpeä blogistani, koska olen saanut sen itse aikaiseksi. Niin ja toki paljolti miehen avulla. Olen lukenut ja opetellut hurjasti asioita sen kehittämiseksi, luonut kontakteja, tehnyt töitä sen eteen. Nauttinut ja toisaalta välillä stressannut liikaa.
Minä en ole tehnyt tätä hommaa saadakseni jotain ilmaiseksi, saadakseni julkisuutta tai muuta vastaavaa. Minä olen tehnyt tätä kuvaamisen ja kirjoittamisen ilosta, saadakseni kanavan missä kehittää itseäni kuvaajana ja kirjoittajana. Vaihtaakseni mielipiteitä teidän aikuisten kanssa jotka täällä olette. Saadakseni vastapainoa kotiäitiarjelle. Tutustuakseni ihmisiin. Kun vuosikaudet tekee jotain täysipainoisesti, ovat kaikki yhteistyöt olleet mahtava kiitos siitä valtavasta tehdystä työstä, näin olen sen itse kokenut.
Viime syksynä olin kahvittelemassa Nooran kanssa, joka kysyi, olenko ajatellut että blogistani olisi joskus isommaksi, ihan portaaliblogiksi? Hän totesi, että siinä olisi aineksia. Nauratti, ai minun raapustuksissani? Niin kaukana tunnen olevani ammattilaisista. En edelleenkään kerro tutustuessani ihmisiin, että kirjoitan blogia. Se jotenkin jännittää ja nolottaa, mitä tuokin minusta ajattelee kun tietäisi että tönötän asukuvissa. Mutta Nooran sanat jäivät kytemään takaraivooni ja rupesin haaveilemaan, olisiko minun pienessä blogissani ainesta päästä ihan jonkun portaalin blogiksi. Olin tehnyt määrätietoisesti töitä blogin eteen ja toisaalta taas vain purkanut välillä ajatuksia arjesta ja päästellyt menemään ilman sen kummempia linjanvetoja. Olin innoissani jokaisesta uudesta lukijasta ja harmittelin hävinneitä.
Elokuussa sanoin äidilleni, että stressaan blogista liikaa, pitäisikö minun lopettaa se ja keskittyä vain lapsiini? Et osaa olla ilman, olet tehnyt sitä niin kauan, veikkasi äiti. Totta varmasti. Tämä blogi on nähnyt 4,5 vuoden aikana monta reissua, kaksi raskautta, monen monta iloa ja murhetta, kahden lapsen kasvun, on muutettukin pari kertaa.
Viikkoa myöhemmin sain sähköpostin. Otamme sinut Bellablogeihin, siinä sanottiin. Eikä. Oikeasti? Minut? Olin niin hämmentynyt, etten saanut sanaa suustani. Kerroin miehelle asiasta. Olin saavuttanut jotain, mihin oli pyrkinyt. Olo oli aivan sekava. Minä olin asettanut itselleni tavoitteen, unelman, tehnyt sen eteen töitä ja siitä tulisi totta. Joku ääni sisälläni huusi riemusta ja samalla jännitti, apua, lähteekö jotkut vakkarilukijat, muuttaako tämä blogini linjaa ja kävijöitä, iik hui apua miten minun käy?
Sitä työmäärää ja panostusta, jonka olen blogini eteen tehnyt on vaikeaa mitata. Olen kuitenkin saanut siitä todella paljon irti. Tunnen, että tämä portaaliin siirtyminen on yksi kiitos työstäni ja siitä kunnianhimosta, jolla olen halunnut painaa blogiani eteenpäin. Siitä on tullut elämäntapa. Harva tietää kuinka iso juttu tämä minulle on, ehkä toiset bloggaajat ymmärtävät parhaiten. Minä en sitten osannutkaan pitää tätä juttua vain pienenä harrastuksena, vaan innostuin tekemään tätä ihan päivittäin.
Näiden lyhyiden saatesanojen myötä siis kerron, että Optimismia ja energiaa siirtyy Bellablogeihin kuun vaihteessa, sen ihanan Nooran kollegaksi, joka minua kannusti.
Toivon todella, että siirrytte mukana ja pysytte lukijoina. Ilman teitä tätä hommaa ei olisi, enkä olisi hommassa kehittynyt. Kiitos ihan jokaiselle. <3
Kuka arvasi nämä uutiset jo? Pysyttehän matkassa? Oikein hyvää viikonloppua!
P.S. Kuvat ovat random-lemppareita parin viime vuoden ajalta, ensimmäinen kuva torstain muotinäytöksestä. Sinnekin blogini minut kiertoteitä johdatti.