Näihinkin kuviin minulla oli 101 ideaa miten kääriä hihat, miten olla ja niin edes päin, jotka sitten taas jäivät. Kuopusta ei nukuttanutkaan ja esikoinen ryntäili sinne tänne ja huomio siirtyi häneen. Joten kuvat otettiin jälleen aika vauhdilla, jonka jälkeen juoksin hippaleikkiin hameenhelmat korvissa.
Lapsista pääsenkin näppärästi seuraavaan aiheeseen, eli arjen tukiverkostoon. Sitä kun ei meillä tässä kaupungissa ole. Arki sujuu kun asiaan on tottunut ja niin kauan kun olemme terveinä, asiat rullaavat. Sitten kun käy niin kuin keväällä, kun jouduin ennenaikaisuuden riskin vuoksi sairaalalepon tulee tenkkapoo. Tai tällä viikolla, kun esikoinen sairastui, se tarkoittaa sitä, että hän ei mene kerhoon, emmekä me kuopuksen kanssa vauvaharrastuksiin. No, tämä nyt on vielä pieni paha, mutta valvottuani yskivän lapsen kanssa yöt en voinut tänä aamuna olla miettimättä, miten helpottavaa olisi, jos voisi vaikka iltapäivällä pyytää mummia/kummia/tätiä tai hyvää ystävää viemään kuopuksen pihalle vaunuttelemaan ja voisimme isomman kanssa levätä.
Toisaalta toisilla ei ole ketään, minulla on sentään vanhempani, joille voi tytöt jättää tarpeen tullen. Mutta sellaista arjen pientä apua kaipaisin eniten, tuntia joku ilta tai vaikka sitä, että joku joskus hakisi isomman kerhosta, ettei aina tarvitse pukea ja rontata kahta lasta. Että joku katsoisi tunnin verran lapsia ja saisin käydä yksin kaupassa, varsinkin tällaisina hetkinä, kun toinen heistä on kipeä. Mutta kun välimatkaa on, nämä avut rajoittuvat viikonloppuihin ja pitää yleensä etukäteen järjestää. Menin vielä maksimoimaan tämän avunkaipuuni lukemalla Meidän perhe-lehdestä artikkelin, jossa äiti kehui tukiverkostoaan: samassa kaupungissa oma äiti ja kolme lapsetonta siskoa, jotka tulevat apuun tarvittaessa. Wau.
Monen monta kertaa olen miettinyt myös sitä, että elämä on paljon parempaa, kun keskittyy siihen, mitä on, eikä murehdi sitä, mitä ei ole. Niin se täytyy nytkin tehdä. Viikosta on ihan juuri selvitty ja apukädet ovat miehen muodossa luonani ja oikeastaan viime yönä kun makasin sängyssä vieressäni esikoinen mietin, että niinä hetkinä sitä tuntee todella olevansa äiti. Ja mikä omassa lapsuudessa oli tärkeintä jos oli kipeänä ja olo kurja? Että silitettiin, pääsi syliin ja korvatulehduksessa muistan usein itkeneeni yöllä vanhempieni sängyssä. Tunsin niin kovaa rakkautta tuota nyyhkyttävää tyttöä kohtaan että meinasin haljeta. Mutta mistä ne lapset keräävät kaiken virran siitä huolimatta päiväksi, äitiä yökukkuilu väsyttää?
Nyt otan pikkunaisen syliin ja alamme tahkota kirjastosta eilen haettua pinoa läpi. Oikein hyvää viikonloppua kaikille, pysykää terveinä! Mitä mieltä marjapuurobomberista, keneltä löytyy kaapista bomber? Löytyykö itseltäsi tukiverkostoa?
P.S. Facebookissa laitoin pystyyn pienen arvonnan, käy klikkaamassa itsesi mukaan!