Koska tuolloin kuvaaja toimitti vielä kuvat paperisena, nämä otokset ovat vieraiden kameroihin tallentuneita ja heiltä saatuja. Kuvien laatukin oli vähän toista tuolloin, mutta näillä nyt mennään, en ala paperikuvia skannailemaan.
Hääpäivänämme oli kaunis elokuinen sää, jo hieman viileä, mutta aurinko paisteli kuitenkin. Koska tarinamme alkoi Jyväskylästä, halusimme viettää häämme siellä. Se tuntui silloin hyvin luonnolliselta, nyt saattaisin jo valita hääpaikaksi Tampereen. Heräsin aamulla vanhempieni luota, jossa myös kaasoni yöpyi, mies oli yökylässä bestmanillaan. Oli kampaajaa ja meikkiä, istuimme kävelykadulla ja söimme jätskiä Mäkkärin edessä. Minua ei juurikaan jännittänyt. Piileskelin puskissa kirkkopuistossa ennen vihkimistä, sillä tunnettu julkkis meni ennen meitä naimisiin ja heidän valtava vierasjoukkonsa kuvaajineen myöhästytti loppupäivän aikataulun, en siis ehtinyt ikinä sakastiin vaan hypin puskista kirkkoon ja meidän sekä edellisten vieraat olivat yhtenä massana. Nauratti kyllä olla siellä pusikossa ”piilossa” turistien kuvattavana vieraiden huudellessa ”mitä siellä teet?”. Nooo, yritän olla piilossa että näkisitte pukuni vasta kirkossa…
Olin kyllä hurahtanut hyvin häähommiin ja töhöttänyt kaikkea lähtien hääkyyhkyistä, mutta itse hääpäivänä oli hyvin levollinen olo. Hääkuvat oli jo otettu (koekampaus ja -meikki tehtiin valmiiksi asti ja otettiin kuvat pari päivää ennen häitä). Se oli suuri helpotus ja vapautti aikaa hääpäivästä, ehdottoman hyvä veto, varsinkin kun vihasin kuvattavana oloa vielä tuolloin. Ostin 100 tulitikkurasiaa, koska halusin askarrella niistä hääkarkkirasiat. Tein yhden, kunnes into lopahti. Meillä on niitä tulitikkuja edelleen. Mieheni kysyi rauhalliseen tyyliinsä ”et sitten voinut ostaa paria rasiaa ja kokeilla askarrella kun et siitä yleensä tykkää, vaan ostit heti 100 askia?”. Niin. No kun. Niin. Ei pätevää selitystä tälle. :D
Jälkikäteen olen muutenkin ihmetellyt miten rennosti kaikki meni kontrollifriikistä luonteestani huolimatta. Kaaso ja bestman hoitivat ohjelman, en siis tiennyt yhtään minkälaista ohjelmaa ja milloin on luvassa. Luotin täysillä heihin ja hoitivat homman ihan täydellisesti. Isäni sanoi, että he olivat kuin ammattijuontajat, jotka olivat harjoitelleet yhdessä, niin hienosti vetivät leikit, ohjastivat vieraita ja esiintyivät. Sitä muistelen lämmöllä. Bändi oli täysin vieras, emmekä esittäneet juuri biisitoiveita. Häävalssin toki toivoimme ja lisäksi halusin heidän soittavan kappaleen yllätyksenä vanhemmilleni, kappaleen jota ovat tanssineet tavatessaan 1970-luvulla. Muuten emme tienneet mitä biisejä tulee, mutta kaikki olivat hyviä. Tanssilattia oli täynnä koko illan.
Puhuimme muuten jälkikäteen, että yksi päivän parhaita hetkiä oli ajelu kirkolta hääpaikalle, kuski ajeli kiertoreittejä eli matka kesti hetken. Se oli ainoa hetki kun olimme kaksin ja ehdimme kysellä toistemme fiiliksiä, joimme maljat ja vilkuttelimme ihmisille ikkunoista. Kuski ajeli niin hitaasti, että hääpaikalla ehdittiin jo hetki odotella… Siinä töhinässä vihkiraamattukin jätettiin sinne autoon.
Meillä on pienet suvut, joten 80 vieraasta puolet oli kavereita. Kun parikymppisenä päräyttää naimisiin, ei lapsiakaan häissä ollut, vaan kaverit pystyivät joraamaan loppuun asti, eikä leikkinurkkausta juhliin tarvinnut suunnitella. Halusin ehdottomasti juhlapaikan, missä kaikki vieraat mahtuvat samaan tilaan ja hääpari on samassa pöydässä vieraiden kanssa eikä missään omassa nurkkauksessa. Olimme lisäksi tilanneet molempiin suuntiin bussikuljetuksen – kirkolta juhlapaikalle ja juhlista keskustaan yöllä. Sekin ihan huippuveto, bussi oli täynnä ja kenenkään ei tarvinnut huolehtia takseista tai kyydeistä.
Jos nyt järkkäisin häitä, olisi look aivan erilainen, en varmasti pistäisi päähäni tiaraa ja stressaisin monta kertaa enemmän. Olen onnellinen, että häät vietettiin jo tuolloin ja en ollut itse juuri käynyt häissä, eli en edes tiennyt mitä kaikkea ”pitäisi” tehdä tai odottaa. Meillä oli hauskaa, itkua ja naurua piisasi ja siitä alkoi taival saman sukunimen alla.
Muistelen useasti tuota päivää lämmöllä. Me olimme niin nuoria, ihan lapsia vielä. Kuinkakohan moni ajatteli, että mitä nuo hullut naimisiin jo menevät? Kuinka onnellisena katsoin, kun asuntomme ovesta poistettiin toinen nimi ja mietin ajattelevatko naapurit että erosimme vai että otimme yhteisen nimen. Kuinka innoissani kirjoitin hotellin vieraskirjaan uuden nimeni. Kuinka matkustimme heti seuraavana päivänä kohti lentokenttää, tarkoituksenamme mennä lentokenttähotelliin yöksi. Totesimme matkalla, että lento lähtee klo 6, kentällä pitää olla klo 4, miksi me maksaisimme hotellista! Menimme siis illalla suoraan kentälle, haahusimme yön suljetulla Helsinki-Vantaalla päivän vanhana avioparina päällämme äitini ostamat paidat. Miehen paidassa luki JUST ja minun paidassa MARRIED. Hekotimme omille jutuillemme pää väsymyksestä turtana pimeällä lentokentällä ja seuraavana päivänä olimmekin jo Afrikassa.
Muistot ovat ihania. Ja niitä on vuosien varrella kertynyt. Ehkä joku sai jonkun vinkin tästä, mutta paras vinkki on kuitenkin: pitäkää itsenne näköiset häät ja pitäkää hauskaa. Ja tahtokaa. Vielä vuosien jälkeenkin.
Hyvää 11. hääpäivää just sä. <3
Kertokaahan omista häistänne, mikä on jäänyt mieleen?