Äidin pahin kritisoija on äiti

Eilen aamulla jäin pohtimaan äitiyttä ja sen asettamia haasteita ja epävarmuuksia luettuani Hannan tekstin. Hän viisaasti kehotti tekstissään menemään toisen nahkoihin ja miettimään tilannetta toisen näkökulmasta ennen sen toteamista, etten ymmärrä miksi tuo ihminen tekee noin. Yksi suurimmista toistensa tuomitsijoista ovat ryhmä nimeltään äidit. Vai ovatko? Kuvittelemmeko vain niin? Ajatukseni lähtivät rönsyilemään ja yritin kirjoittaa ylös tajunnanvirtaa, katsotaan löytyykö tästä mitään punaista lankaa.

Äitiys ja vanhemmuus on vaikeaa ja täynnä haasteita. Välillä tuntuu siltä, että ihan sama mitä tekee, tekee aina väärin. Jokainen pienikin asia saattaa aiheuttaa lapselle turvattomuuden tuntee. On sitä ja tätä ja tota tutkimusta, jotka kertovat miten hirveät traumat lapselle aiheutui, kun laitoit hänet hoitoon liian aikaisin. Jokaisesta asiasta löytyy nettiraivoa, liittyy se sitten päiväkotiin, nuhaisiin lapsiin julkisissa tiloissa, purkkiruokiin, kantoliinoihin, kestovaippailuihin, lapsentahtisuuteen, imetykseen tai yövalvomisiin. Superäitejä löytyy ainakin somesta. Se vääristää helposti mielikuvaa siitä, mitä muiden kodeissa tapahtuu ja sitä alkaa soimata itseään ihan kaikesta. Minä haukuin itseäni huonoksi äidiksi, kun en esikoisen kohdalla tehnyt jokaisen kuukausipäivän kohdalla kakkua, joku muu bloggari teki. Vauva olisikin niitä varmasti arvostanut. ;) Mutta kun äitiä kritisoi koko ajan se toinen, yleensä pään sisällä oleva äiti. 

Olen samaa mieltä Hannan kanssa siitä, että kannattaa yrittää ymmärtää tilanteita toisen näkökulmasta, mutta myös sitä mieltä, ettei se aina onnistu. Ponnistamme esimerkiksi äitiyteen niin monenlaisista perheistä ja taustoista, ettemme voi millään kaikki toteuttaa sitä samalla tavalla tai käsittää miksi toinen toimii niin kuin toimii. Minä voin yrittää ymmärtää miltä tahattomasti lapsettomista tuntuu sitä kuitenkaan täysin ymmärtämättä, enkä usko että kukaan voi ymmärtää miltä raju unettomuus tuntuu ennen kuin sen on itse kokenut. Esimerkkejä on lukuisia. Toisen nahkoihin on lähes mahdotonta mennä.

Silti minusta tuntuu, että äidin pahin kritisoija on se äiti ihan itse. ”Tällainen keskinkertainen äitiys riittää minulle”, totesi kaverini eräänä päivänä. Jäin pohtimaan lausetta, tarkoittiko hän sillä että minä pyrin olemaan täydellinen äiti ja tuomitsen hänet (keskustelimme lapsen laittamisesta päiväkotiin äidin ollessa toisen lapsen kanssa kotona). Mikä on täydellinen äiti? Ei sellaista mielestäni olekaan. Silti äitinä koemme ihan koko ajan, että joku jossain tuomitsee meitä, vaikka väitän, että sinä itse tuomitset itsesi äitinä. Minä soimaan itseäni harva se ilta – monesti ihan turhaan. 

Usein esimerkiksi imetyksestä puhuttaessa huomaa, että korvikkeen syöttämistä puolustellaan, vaikket olisi siitä mitään kysynyt. Jos erehdyt kysymään ”syökö vauva tissimaitoa?” saattaa kuulla vastauksena ”ei, mutta yritin niin ja niin kovaa ja tein sitä ja tätä ja itkin ja yritin”. Se hämmentää. Se, että itse pyrin täysimetykseen ei tarkoita sitä, että tuomitsisin ihmiset jotka eivät sitä halua tai pysty. Syitä on miljoonia. Imetys on yksi suurimmista jutuista, mitä äitiydessä tunnutaan tuomitsevan ja nimen omaan monesti äiti itse soimaa itseään, jos ei siinä onnistunut.

Toinen mielipiteitä jakava asia tuntuu olevan päivähoito. Onko ok laittaa lapsi päiväkotiin, jos on kotona vauvan kanssa? Sanoisin, että tässäkin kukin tekee niin kuin itse haluaa ja perheelle on parhaaksi. Toisilla on puoliso reissutöissä, toisten vauva valvottaa enemmän ja niin edespäin, kukin ratkaisee asian itse. Minä olen kokenut, että niin kauan kun nukumme ihan hyvin, haluan pitää molemmat lapseni kotona. Samalla olen tuominnut itseäni siitä, että päiväkodissa askarrellaan ja leikitään kehittäviä juttuja ja minun lapseni katsoi juuri sadepäivänä Disneyn piirretyn. Hän menee kotona piloille!! Toisena hetkenä kun halaamme ja pussaamme ja minä saan äitinä olla se, joka näkee ja kokee kehitysvaiheet ensimmäisenä ja puhaltaa kun tulee pipi, koen että näin on kuitenkin paras. Hän saa lapsiseuraa ainakin kerhossa, joka ei lisäksi maksa kuten taas päivähoito. 

Yksi kuuma peruna on tuntunut olevan myös lasten laittaminen hoitoon, jos vanhemmat haluavat vapaata. On tämä koulukunta ”nyt ollaan lasten kanssa, ehtii myöhemminkin olla miehen kanssa”, on se koulukunta joka kannattaa erossa olossa ohjetta ”yksi yö erossa/yksi ikävuosi”, on niitä joille on ihan ok laittaa lapsi silloin tällöin yökylään. Itse ”en ymmärrä” (näin ei saanut sanoa!) sitä ehdotonta kantaa, että ehtii sitten taas ulos kun lapset ovat isompia, vaan koen, että yhtä lailla kun äiti, minä olen vaimo. Se parisuhde jaksaa paremmin, kun olemme kaksi tuntia kaksin ja lapset turvallisten isovanhempien kanssa. Koko perhe voi paremmin, kun sen perustana oleva parisuhde saa hetkensä.

Olen väsynyt tänä kesänä siihen, että nämä äitimyytit tuntuvat repivän kaverisuhteita joissain tapauksissa. Me tunnumme olettavan asioita toisesta ja päättelemme fb-päivitysten perusteella millainen äiti kukin on ja sen kautta asetamme itsellemme paineita. Se toisten kanssa keskustelu tuntuu jäävän vähemmälle koko ajan. En tiedä uskallanko hehkuttaa ääneen hyvin nukuttuja öitä, kun samalla muistan miten hirveää oli kun oma lapsi vaan huusi ja valvoi ja kaveri hehkutti että heillä kyllä nukutaan. Soimasin itseäni siitä, etten vain osaa nukuttaa lasta. Tuskin se siitä oli kiinni, eikä toisten nukutut yöt olleet meiltä pois, mutta jälleen oli huono äti-olo. Moni ei varmasti ymmärtänyt miksi olin niin hankala pari vuotta takaperin, mutta olin täysin loppu remontin ja valvomisen alla. Olin huono sopimaan treffejä, olin tahditon ja ilkeä väsymyksen ja stressin alla. En halunnut nähdä pirteitä hyvin nukkuvia äitejä, silloin kun meinasin tukehtua väsymykseeni. Älytöntä, tiedetään. Silloin varmasti moni ajatteli, ettei ymmärrä.

Olen tänä kesänä ollut enemmän yksin kuin koskaan aiemmin. Tai yksin on väärä sana, mieheni ja perheeni kanssa, mutta nähnyt kavereita vähemmän kuin koskaan. Ruuhkavuodet vievät ihmisiä ja välillä tuntuu että lapsiasiat lyövät kiilaa joidenkin kaverisuhteiden väliin. Sitä saattaa valita väärät sanat jutellessaan lapsettomuudesta kärsivän kanssa tai ihmisen kanssa, joka halusi imettää mutta se ei onnistunut. Koska vaikka miten yrittää, ei toisen nahkoihin voi täysin asettua. Kahta pientä pyörittäessä ei ehdi sitäkään vähää miettiä sanojaan ja soimaa illalla itseään, että sanoi tyhmästi niin lapselle kuin kaverillekin. Naapurillekin tuli möläytettyä väsyksissä. Osansa tähän kesään teki toki meillä kahdesti vieraillut vesirokko, emme ymmärrettävästi olleet haluttua seuraa. Ristiin menevät päiväunirytmit ovat myös omiaan siihen, ettei toisia näe ikinä, kuinka helppoa oli vielä yhden vauvan kanssa liikkua!

Mihin tällä hölpötyksellä pyrin? En tiedä, sohaisemaan ampiaispesään kai, sitä tämä äitiyshomma yleensä on. Sanomaan ääneen, että älä tuomitse äitiyttäsi, olet ihan riittävän hyvä. Samalla voisin muistaa sen itsekin. Saomaan, että yritetään ymmärtää toisiamme, vaikkei se helppoa olisi. Kaverin kettuilu ei välttämättä ole henkilökohtaista, hän saattaa vain olla uupunut. Eräs ystäväni kävi meillä ja kertoi todenneensa yhteiselle tutullemme ”mutta oletko ikinä kysynyt suoraan, mitä Katjalle kuuluu?”. Tuo lause jäi mieleen ja nostaa kyyneleet silmiini. Niin, kuka muistaa kysyä mitä toiselle kuuluu? Sen sijaan, että tuomitsisimme itseämme ja toisiamme? Että tekisimme oletuksia somessa?

Äitiyden pahin kritisoija on ainakin omassa tapauksessani minä itse. Toisen kohdalla on jo erilainen varmuus asioissa, en ole hei suonut ajatustakaan kuukausikakuille tai saanut itkukohtausta jos joku niitä tekee. Kehitys kehittyy!

Ollaan armollisia itsellemme. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. <3

P.S. Kuvissa oleva mekko on Nanson Tropical. Kuvia otettiin varmaan viidellä eri stopilla autoillessamme Kreetalla. Maha pullotti, tukka hulmusi, tuuli tarttui hattuun, valo oli liian kova, kaikki meni pieleen mielestäni ja päätin keskittyä olennaiseen, eli lomasta nauttimiseen. Tuomitsin itseni näissäkin, ei tule tarpeeksi hyviä kuvia ”kun kaikilla muilla on niin upeita”. Ihan riittävän hyviä tuli. Kiitos jos pääsit tajunnanvirta-tekstissäni tänne asti!