Olen yrittänyt miettiä, että nyt olisi aika ”rauhoittaa” tämä blogihomma, sillä jääväthän muutkin ”työstään” äitiysvapaille. Mietin miksi se on niin tuhottaman vaikeaa ja tajusin, kuinka kova intohimo tämä minulle on. Intohimo, jota silti pitää todella nolona.
On ihanaa luoda jotain omaa. Kirjoittaa ja kuvata ja suunnitella mitä pukee päälleen. Tuntuu ettei moni esimerkiksi asukuvausta ymmärrä ja välillä tuntuu, että olen tämän harrastukseni myötä menettänyt jopa kavereita. Se on ehkä pahin juttu, kun ihmiset luulevat voivansa lukea täältä, mitä minulle tai meille kuuluu. Silti olen todella ylpeä, kun blogini eteen laittamat työtunnit tuottavat tulosta, saan aikaiseksi hyvän kuvan, tänne löytää enemmän lukijoita tai keksin jonkun kivan jutun, josta kirjoittaa.
Ennen kaikkea olen kuitenkin äiti ja vaimo ja sen yritin pitää mielessäni, kun ohi mennyt stailauskilpailu harmitti. Perheeni menee kaiken edelle. Siksi monesti kuvat ovat liian paljon räpsäisyjä, kun päikkäriaika meni jo, enkä ehtinyt jäädä niitä hinkkaamaan. Minä olen äiti ja vaimo, yli kolmekymppinen nainen, joka rakastaa blogiharrastustaan. Onko se niin noloa? Rakastaa jotain niin paljon, että voi sanoa sen olevan intohimo, josta on vaikeaa luopua, vaikken tiedä miten tämän tulevaisuudessa käy kahden lapsen myötä. Ehdinkö ja jaksanko?
Miksi koen tämän niin nolona, jos saan siitä hyvää mieltä? Blogi on mieletön vastapaino ruoanlaitolle, pyykinpesulle, satukirjojen lukemiselle ja uhmaraivareille. Se on aikuisten maailma, minun juttuni, jonka loin tyhjästä. Siksi siitä on niin vaikeaa ”päästää irti” ja juuri nyt loppuraskaudesta tuntuu satelevan kaikkein isoimmat ja kivoimmat tarjoukset, joiden ohi meneminen sitten harmittaa.
Minulle on naureskeltu usein asukuvien takia. Tai ylipäätään sen takia, että tykkään kuvata asioita. Mitä pidempään sitä teen, sitä tottuneempia kaikki onneksi ovat ja naureskelu vähentyy. Bloggaritilaisuuksissa onkin ihanaa, kun kukaan ei hekota kuvaamiselle, harmi että nekin tilaisuudet ovat valuneet sivu suun alkuvuoden ajan. Olen kokenut monta kertaa huonoa omatuntoa, kun lapsi järjestää lelunsa hienoon asetelmaan ja ottaa niistä leikkikamerallaan tai -kännykällä kuvia. Mitä olen opettanut hänelle? Toisaalta olen opettanut häntä leipomaan, tekemään ruokaa, pukemaan, laulamaan ja leikkimään, halaamaan ja pyytämään anteeksi. Miksi koen morkkista, jos hän oppii myös tekemään kauniita asetelmia ja oppii, että meillä otetaan paljon kuvia? Onko se niin väärin?
Välillä täytyy kyllä tietoisesti jättää puhelin kotiin, kun lähtee lapsen kanssa ulkoilemaan. Kamera usein jääkin, mutta puhelin on täynnä tallennettua arkea, johon on välillä ihanaa palata. Oliko hän oikeasti noin pieni? Ai niin, teimme noinkin eräänä arkipäivänä, enpä muistanut. Arjen pikkujutut unohtuvat monesti ja kuvat muistuttavat niistä, mutta välillä sitäkin intoa täytyy rauhoittaa, jotta näkee kokonaisuuden eikä vain paloja kameran takaa.
Jollekin intohimo on leipoa, toiselle sisustaa, minulle se on kuvata ja mietiskellä vaatejuttuja. Myös liikunta on suuren suuri intohimoni, mutta kun sekin pakkolevon myötä jäi, blogi nousi vielä tärkeämpään asemaan.
Näissä mietteissä siis uuteen viikkoon! Persikkaisen asun kuvat on otettu raskausviikolla 37 ja nyt mennään viikolla 39. Kuvitelkaa, siitä ennenaikaisuudesta saan tosissaan alkaa jännittämään mennäänkö nyt sitten yli ja kuinka suurikokoinen vauva onkaan. Olen lenkkeillyt, siivonnut ja elänyt normiarkea, mutta ei hänellä ollutkaan minkään sortin kiirettä ulos, vaikka se yksi synnärireissukin tehtiin ja edistystä jo tapahtui.
Samaistutteko tähän blogi-intohimoon? Koetko itse sen vääräksi? Hölmöksi? Pidätkö asukuvaajia vähän tyhjäpäänä? Mietteitä kehiin!
Mukavaa uutta viikkoa kaikille!