Olen edelleen tämän viikon aikana nukkunut vain parin tunnin pätkiä ja siitä johtuva olo alkaa olla aika ahdistava. Kuorsaus vieressäni vain täristää yön läpi ja minä torkun pari tuntia. Muuten olo on inhimillisempi, sillä jatkuvat lääkkeet saivat olon ihan kauheaksi ja nyt kun niitä ei ole, on jotenkin helpompi olla. Puhumattakaan elämästä ilman kanyylia ja tippaletkua, jestas sen kanssa toimiminen on hankalaa! Täällä täytyy todellakin vain olla, päivät ovat uskomattoman pitkiä. Vaikka ihan tosissani yritin ajatella, että kahden lapsen äiti ei saa hetkeen tilaisuutta viettää viikkoa lukien, maaten, katsoen telkkaria ja syöden, mutta revi nyt tästä iloa, aika haastavaa.
Sairaalassa on kyllä viikon aikana kuullut monenmoista tarinaa ja toivonut kaikille jaksamista. Näiden taisteluiden ja tarinoiden kuuleminen pistää vielä enemmän arvostamaan sitä, miten hyvin ensimmäinen odotus meni ja miten onnekas sitä on saatuaan perheen. Kolme vuotta sitten minulla oli tänä viikonloppuna ihanat babyshowerit ja tulokasta odoteltiin kovasti! Nyt tuntuu, että kun olemme viikon aikana nähneet tyttären kanssa vain hetken kerrallaan, hän on jo viikossa muuttunut tyttö. Onneksi olen saanut seurata hänen kasvuaan kotona, nyt vasta tajuan kuinka rytinällä nuo kasvavat.
Ystävänpäivänä oli tarkoitus muistaa rakasta miestä lahjalla, mutta jäi hankkimatta sekin täältä käsin. Sen sijaan olen miettinyt ystäviäni elämäni varrella ja muuttuneita ystävyyssuhteita täällä maatessani. Kaikkia tilanteita kun olen maannut sairaalassa (olen muuten ollut sairaalassa monia kertoja). Ketkä kaverit kävivät katsomassa minua sairaalassa kun olin 12-vuotias. Ketkä kävivät Phuketin sairaalassa kun makasin 8 päivää denguekuumeessa (tähän on helppo vastata, siellä ei käynyt kukaan miehen lisäksi). Kuinka soitin äitini pitämään kädestä kiinni kun kanyyli poistettiin kädestä ollessani ala-asteikäisenä sairaalassa. Tänään tsemppasin sen ihan itsekseni. Kuinka minua vietiin 5-vuotiaana leikkaukseen ja viimeinen ajatus ennen nukutusta oli, että älkää viekö Smurffiinaa kädestäni! Kuinka heräsin 8-vuotiaana nukutuksesta siihen, kun heräämössä joku huusi viinaa. Täällä on todellakin liikaa aikaa ajatella.
Olin todella kiitollinen eilen, kun ystävä jaksoi tulla istumaan ja höpöttämään sairaalaan sängyssä makaavan kanssa ja hyvin kiitollinen olin myös toiselle ystävälle, joka hoiti eilisen päivän omien pienten lasten lisäksi meidän tyttöämme. Sain päivän jälkeen nähdä ihania kuvia pulkkailusta, leikeistä ja yhteisistä syömisistä, näyttivät kaikki niin viihtyvän. Ja minulla riensi ilta sairaalassa kun sain seuraa. Kun keksisi, miten kiittää ystäviä, apua kyllä arvostan todella. Ihan sitä keskustelu”apuakin”. <3
Täällä olo on ollut opettavaista ja hirveää. On hirveää kun odotus muuttuu peloksi odotuksen ilon sijaan. Kun jokainen vauvanpotku pitää arvioida, sattuuko, onko kipuja. Minä sanon että ei ole, sairaalan laitteet sanovat että pitäisi olla. Toivon vauvan heiluvan ja toivon samalla että älä supista älä pieni kiltti. On opettavaista todeta, että turvotus ei olekaan ihan kauhean oleellista. On hirveää valvoa yöt yksin sairaalankäytävällä itkien, kun metelissä ei pysty nukkumaan ja on hirveää kulkea sairaalakaavuissa. On opettavaista kuulla mitä kaikkia ongelmia ihmisillä odotuksessa on ja todeta, että minä olen edelleen hyvinvoiva odottaja ja vauvalla kaikki kunnossa, meidän ainoa riskimme on ettei hän malta pysyä kyydissä. Asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin.
On hirveää ajatella että nyt on lauantai-ilta, jota ajattelin viettää Jyväskylässä, syödä yhdessä, katsella lapseni touhuja ja nauttia perheen seurasta. Sen sijaan naputtelen tätä yksin sairaalassa. On hirveää ikävöidä kotia, lasta ja miestä ja olla niin avuton. Koska oloni on mitä parhain (jos infernaalista väsymystä ei lasketa), minä niin mielelläni menisin kotiin, halaisin rakkaita, leikkisin ja ulkoilisin ja siivoaisin. Kyllä, minulla on ikävä jopa siivousta. Tämä avuttomuus ja yksinäisyys ovat hommassa pahinta sen rinnalla, ettei voi tietää miten pienen käy. Henkinen puoli alkaa olla siis myös aika väsynyt. Sitä hajoaa ajatuksiinsa, siksi esimerkiksi tyttären töhötys on erittäin tervetullutta, kun ei ehdi murehtia joka hetkeä.
Mutta onneksi on ystäviä, jotka ovat auttaneet ja viestitelleet, onneksi on perhe. Pidetään rakkaista kiinni aina ja erityisesti huomenna ystävänpäivänä! <3
Nämä kuvat ovat jääneet julkaisematta, ne otettiin vuoden viimeisellä viikolla Jyväskylässä (vaikkei keli siltä näytä). Niissä oli niin ihanasti väriä, että otin ne nyt tähän postaukseen piristämään, sillä olisin todellakin halunnut myös matkustaa sinne tänä viikonloppuna kaiken muun ohella. Niissä on myös joulukuun lopun kuviksi täysin käsittämätön valo ja tähän päivään sopivaa pinkkiä! Arvaatte myös keneen katseeni kiinnittyy kuvan ulkopuolella ja kuka aiheuttaa tuon hymyn naamalleni. <3 Tuon äidin rakkautta henkivän katseen, mikä erityisesti ekassa kuvassa näkyy on tyttäreni opettanut minulle kolmessa vuodessa. Nyt yritän saattaa toisenkin kultakimpaleen vahvana maailmaan.
Kiitän tuhannesti kaikkia tsemppiviestejä lähettäneille, niitä on ollut ilo lukea! Minulla on teille se synttäriarvonta numero kaksikin tekemättä, kun kuvia en ehtinyt ottaa… Mutta kivaa siis tiedossa kun siihen kykenen! Toivottavasti ette ole jo aivan täynnä näitä sairaalajuttujani, ei oikein muuta nyt irtoa.
Sydämellistä viikonloppua ja huomista ystävänpäivää, antakaa rakkaillenne ekstrahali! <3