
Raskauteen kuuluu juilintoja, mahan kovettumisia ja ”oloja” ja nyt jokaisesta tuntemuksesta on tullut mörkö, enkä tiedä aiheuttavatko ne kypsymistä. En pysty hetkeäkään rentoutumaan ja vessassa käyminenkin pelottaa. Nukkumaan en ole pystynyt kuin torkkuen koko viikolla, uusin huonetoveri ilmoitti, että on sitten kova kuorsaamaan. Olin maanantaina reipas ja hyvävointinen tänne tullessani ja nyt viikon lääkearsenaalin myötä olo on hirveä, maha ei toimi ja kroppa on aivan sekaisin. Vaikka olen sinänsä varmasti hyvässä hoidossa ja osaavissa käsissä, olen alkanut epäillä tätä kaikkien lääkkeiden määrää ja sitä, onko se hyvästä. Jos makaisin kotona ja nukkuisin, olisiko vointini parempi.
Sairaalassa on ihan hirveästi aikaa ajatella. Kun ei nuku, voi ajatella yötkin. Telkkaria ei ole ja olo on niin huono, että lukemista en ole pystynyt enää harrastamaan. Olen miettinyt, että ”ansaitsinko” tämän, koska valitan aina niin turhasta? On joo todella harmillista olla kaksi viikkoa kipeänä, mutta nyt kun vertaa kuukauden flunssaa siihen pelkoon selviääkö lapsi, niin tuntuu aika mitättömältä. Halusiko joku ylempi taho ravistella elämänarvojani? Olen myös miettinyt, että jos minua pitää ravistella, miksi pitää myös miestäni ja esikoistani? Minä lupaan, että tämän jälkeen en ihan pienestä valita. Jos saan tämän lapsen pidettyä paremmille viikoille kyydissä ja hän pääsee maailmaan turvallisesti, niin en ikinä enää pyydä mitään muuta.


Tuska siitä, että haluaisi hoitaa molemmat lapsensa muttei pysty on kova. Esikoisella ei ole mitään hätää, toki hänen hoitonsa on aika säätämistä, mutta reippaana tyttönä hän käy äitiä sairaalassa katsomassa. Sydämeeni sattuu silti aika kovaa, kun näen häntä puoli tuntia päivässä enkä pysty edes nousemaan.
Nämä kuvatkin menivät minusta ihan pilalle pari viikkoa sitten. Kuinka turhalta tuokin ajatus tuntuu nyt. Jos nyt vain saisin laittaa omat vaatteet päälle ja kävellä pitkästä aikaa ulos ylpeänä mammamaha pystyssä, ei paljon harmittaisi kuvien tuuli tai läsähtänyt tukka. Ne olivat valmiina käsiteltynä kansiossa niin laitoin ne tähän mukaan, ei nimittäin kuvakäsittely innosta tällä hetkellä. Vaaleanpunainen ranneke liittyy kuvauspaikkaan, eli Herra Hakkaraisen taloon.
Kaikki tuntuu tällä hetkellä niin unenomaiselta. En jaksa selata Instagrammia tai lukea blogeja, kun oma pelko ja ahdistus on niin kova, ettei mieli ota vastaan somekanavien ”täydellisyyttä”. Silti oli pakko päästä purkamaan jotain, sillä puhelimeni ei ole soinut ja tarve puhua olisi suuri. Olen kuvitellut päässäni liudan kauhuskenarioita ja rukoillut, ettei hän syntyisi vielä. Tiedän, että viikon valvominenkin saa mielen painumaan matalammaksi ja sairaalan tyyny on kastunut monesti kyynelistä. En ole ikinä pelännyt näin paljon. Enkä ole ikinä tuntenut näin raastavaa kipua sydämessä, kun pelko kohdistuu oman lapsen hyvinvointiin. Vaikka jouduin sanomaan tänään jo ai kanyylia ronklatessa, ei mikään kipu ole niin kovaa kuin tuo sisäinen huoli. Kaverini laittoi viestiä, että jouduimme taloasian kanssa niin koville, että tämän täytyy päätyä hyvin. Haluaisin niin uskoa tuohon lauseeseen.
Toivon kaikille parempaa mieltä ja pahoitteluni näin ankeista fiiliksistä, ei ihan sovi blogin otsikkoon. Juttelukaveri olisi tarpeellinen, sillä miehen ja lapsen käydessä en voi oikein vuodattaa tai itkeä pienen edessä. Mikä on sinänsä ihan hyvä, sillä tänä iltana esikoiseni sai minut nauramaan, varmaankin ensimmäistä kertaa tällä viikolla.