Hämmennys oli suuri ja itku tuli lääkärin vastaanotolla pelon vuoksi. Ilmeni, ettei vuoto ollut tälläkään kertaa mitään, mutta kiitos sen, ultra paljasti vauvan puolelta pehmenneet paikat, jotka eivät esim. missään neuvolatutkimuksissa näy. Osastolle, kortisonit vahvistamaan keuhkoja ja odottelemaan. Olin ihan hermoraunio, en todellakaan vielä toivo nyyttiä maailmaan (ja kiittelin nyt samalla sitä isokokoista vauvaa), olin aivan jumissa esikoisen ”jättämisestä”, sillä hänellä ei ole hoitopaikkaa, kalenteri pullistelee menojaan odotusajan kuvauksista reissuun ja blogitilaisuuksiin tälle viikolle. Päässä pyöri sata ajatusta.
Minähän en mahtunut esikoisen saadessani synnyttäneiden osastolle ruuhkan takia, vaan olin tällä samaisella osastolla. Täällä pyörii samoja hoitajia kuin silloin ja kaikki pintaan nousevat tunteet ovat nekin olleet outoja kohdata. Makasin käyrillä samalla pedillä kuin 3 vuotta sitten ja mietiskelin oloani tuolloin.
Viikonlopun jälkeen olen nukkunut noin kaksi tuntia. Mikä siinä on, että sairaalassa naiset kuorsaavat ja lujaa? Vaadin eilen tämän vuoksi päästä kotiin, pääsin illalla ja nukkumaan mennessä olo paheni (kortisonin takia?) ja yöllä olin takaisin osastolla, eri kuorsaajaa kuuntelemassa ja tipassa.
Edelleen olo on ihan sekava, sillä supistuksia ei juuri ole ollut, lääkärin ohje eilen oli ”voit elää normaalielämää, vältä jumppia ja lenkkejä ja rankkoja ponnistuksia, mutta vuodelevossa ei tarvitse olla”. Ja taas täällä tipassa ja liikuntakiellossa. Toisen kätilön mukaan kortisoni ei supistele, toisen mukaan kyllä voi ihan hyvin aiheuttaa supistuksia. Kaikki puhuvat ristiin. Oma olo oli niin karmea noiden piikkien jälkeen ja sydämentykytys ja väsymys niin kova, että luulen senkin jo aiheuttavan oloja.
Nyt siis odottelen kovasti, että pääsisin kotiin nukkumaan, päivät menisivät kovaa vauhta ja tyhjentelen kalenteriani niin, että päästään muutama viikko eteenpäin rauhassa. Tämä sängyssä istuminen ilman telkkaria, hyvää lukemista tms. on hirveää tuskaa ja pelko pienen puolesta on kova, yhtä lailla kuin ikävä esikoista ja hermoilu hänen hoidostaan kova.
Minä olen se pieni suorittajatyttö, joka ei joudu pyytämään apua. Toisinaan on pakko. Mutta sitten ihmettelee huuli pyöreänä, keneltä pyytää apua. Pelkästään miehelle ”vaivaksi” olo on vaikeaa, vaikka yhdessähän tässä olemme.
Kummallinen tämä tilanne on senkin takia, että tammikuussa ultrassa kaikki oli ok ja sen jälkeen olen pääasiassa maannut (ja ollut vaivaksi silloinkin) keuhkoputkentulehduksen takia. Mutta tällä kertaa kävi onni onnettomuudessa, että tulin ihan muista vaivoista tänne. Pyysin autossa yöllä anteeksi mieheltä että olen vaivaksi ja hän ärähti että lopeta anteeksipyytely. Muistin elävästi, kuinka hän antoi sateen vuoksi minulle kyydin autolla toukokuussa 2001 ja sanoin autossa noustessani ”anteeksi kun minusta oli vaivaa” ja hän ärähti silloinkin. Mikään ei 15 vuodessa muutu. Paitsi silloin mietin että olipa kiukkuinen kommentti, nyt ajattelin että tuttua. :D
Tänään en ole jaksanut kuin enää itkeä väsymykseltä ja pelolta ja tippa sattuu kirjoittaessa käteen, joten lopetellaan tähän. Elämä on niin arvaamatonta ja lapset niin suuri luojan lykky. Tunnen jopa huonoa omatuntoa siitä että menin ajattelemaan ”voi kun hän tulisi vähän ajoissa”, koska pelkäsin 4,5 kiloista vauvaa. No, kukaan ei sano ettei hän menisi vieläkin yliajalle ja ehkä en ajatuksen voimalla saanut mitään aikaiseksi. Kaikesta sitä itseään soimaa. Ohje ”elä oman olon mukaan normaalielämää” on vaikea, kun niin olen tehnyt ja mitään oloja ei ole ollut ennen kortisoineista johtunutta kauheaa oloa. Mutta nyt on sitten pelko mukana, vaikka olo on taas täysin normaali kun kortisoneista on nyt selvitty.
Toivon niin kovasti, etten joutuisi enää yhtään yötä pyörittelemään peukaloita kuorsausta kuunnellen, uni olisi niin tärkeää, mutta huonolta näyttää.
Toivon kaikille parempia vointeja kuin mikä fiilis täällä on! Kiitän myös tsemppiviesteistänne Instassa, päivät täällä ovat hurjan pitkiä ja yksinäisiä, joten kaikesta viestittelystä tulee hyvä mieli! <3
Saatte kuvitukseksi karmeita kännykuvia, mitä sitä bloggari muuta kuin kuvailisi ruoka-annoksia…? :D