Raskaus tekee kropalle ”ihmeitä” monessa mielessä. Kuppikokoni kasvoi viimeksi kolmella, painoa olin kerännyt esikoisen syntyessä 8 kiloa ja puoli vuotta hänen syntymänsä jälkeen painon 12 kiloa vähemmän. Naamani oli loppuraskaudessa turpea kuin viikon festariputken jälkeen – miltä se olisikaan näyttänyt jos olisin kerännyt painoa 30 kiloa?
Selvisin todella vähällä ja kaksi päivää synnytyksen jälkeen sain omat farkkuni jalkaan. Arpia tai suonikohjuja ei tullut. Mutta oliko se tärkeintä asiassa? Ei. Sillä ei oikeastaan ollut minkään valtakunnan merkitystä (no, toki se väkisin omaan mielialaan vaikuttaa). Tärkeintä oli se palkinto, terve täydellinen tyttö maailmassa.
Sitä tietenkin toivon tälläkin kertaa, tervettä ja täysiaikaista palkintoa. Yritän parhaani vältellä herkkuja, liikkua minkä voin (lähinnä helppoja jumppia, sillä kävelylenkit aiheuttavat supistuksia jne.) ja iloita tästä hyvin ainutlaatuisesta ajasta. Vaikka se onkin raskasta, se on hyvin ainutlaatuista aikaa ja olen siunattu, kun saan sen kokea ja turvota. Kuten syksyllä kirjoitin, olen ollut koulukiusattu painostani, eikä itseni hyväksyminen ole ollut koskaan helppoa. Siksi tällainen nopea ”kasvu” on yllättävän hankalaa ja vaikuttaa henkiseenkin puoleen, mutta yritän sen parhaani mukaan unohtaa. Yhtään helpommaksi sitä ei tee se, että jaan julkisesti kuvia ja kaikki voivat toljottaa turpoamistani. Mutta tällä olen halunnut osoittaa, että haluan pitää kiinni kivasta harrastuksesta ja pystyn pukeutumaan kivasti vaikka kroppa muuttuu ja kannan sen ylpeänä. Koska se paino ei ole tärkeää. Olen ystävistäni huomannut, että toiset ottavat painoa 5 kiloa ja toiset 25 odotuksen aikana – eikä se todellakaan ole välttämättä suhteessa liikunnan tai herkkujen määrään. Kropat toimivat eri tavalla.
Erehdyin iloitsemaan tässä postauksessa, että minulla on vähän iloisempi mieli jo ja pystyn jopa nauttimaan odotuksesta, eikä turvotuksia ole vielä tullut. Tällä tarkoitin sellaista kamalaa nesteen kertymistä mm. jalkoihin, jonka jälkeen sukkia saa kaivaa esiin säärestä. Tapahtui ainakin esikoisen kohdalla loppuodotuksesta, nesteet kertyivät urakalla kroppaan ja aloin käyttää tukisukkia. Ei johtunut syömästäni herkkujen määrästä. Toki olen nytkin turvonnut, vaikkei painoa ole tullut montaa kiloa, niin jo pelkkä tissien kasvu ja hormonien pyöristämä naama saavat olemuksen ihan erilaiseksi. Tiedostan tämän valitettavan hyvin, mutta yritän olla ajattelematta tätä, sillä onko sillä lopputuleman kannalta mitään merkitystä? Ei todellakaan. Jouluna en pystynyt syömään suklaata närästyksen vuoksi, enkä sen enempää juustoja tai herkkuani lanttulaatikkoa. En siis voi sanoa herkutelleeni jouluna.
Vaikka haluaisin olla vahva ja todeta, että ilkeät kommentit eivät satuta, kyllä ne satuttavat. Kun iloitsin paremmasta mielestä ja siitä etten ole vielä tuhottoman turvonnut, päätti joku kertoa kommenttiboksissa että olen turpea, varsinkin livenä (no, samasta ihmisestä kuvatkin on otettu…). Mutta hei, tämä kommentti ei ollut millään pahalla, siinä myös nätisti kehotettiin minua jättämään herkkuja vähemmälle. Melkein nauratti, jos ei olisi itkettänyt. Ja kehoitus vähentää herkkuja joulun jälkeen nauratti oikeasti, sillä otti päähän jouluna kun en pystynyt syömään mitään. Tämä jenni kuka lie on siis nähnyt minut jossain livenä ja siksi kommentti tuntui erityisen inhottavalta. Tuijottaako joku bussissa turvotuksiani? Jumpassa? Kaupassa? Onko sillä jotain väliä? Mitä jos jenni päättää Prisman kalatiskillä kertoa minulle että hei, sä olet turvonnut? Ja toisaalta, voi kun kertoisikin livenä ja näyttäisi naamansa, eikä turvautuisi nettimaailmaan ilkeilyssään.
Kommentti itsessään oli typeryyden huippu, jonka tarkoituksena oli satuttaa minua. Jokainen raskaana ollut tietää, että olemus muuttuu, turvotuksia tulee – toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Lähinnä päähäni jäi pyörimään, miksi tämä Jenni, joka minua jossain livenä on katsellut, haluaa satuttaa? Olenko tehnyt hänelle jotain pahaa? Aiheuttanut mielipahaa sillä, että olen turvonnut? Mikä on motiivi, kun haluaa satuttaa toista, joka on vielä ns. herkässä tilassa?
Minusta ilkeyden huippu on tarttua raskaana olevan ulkonäköön, sillä paino ei todellakaan ole välttämättä ”omissa käsissä”. Ystäväni kommentoi eilen, että jos sanoo raskaana olevalle ”älä turpoa”, se on vähän sama kuin sanoisi että älä käy noin usein vessassa. Nauratti, kiitos tästä vertauksesta. Turhaa toisten painon tai turvotuksen kommentoiminen on aina, mutta normaalisti siihen pystyy sentään paremmin vaikuttamaan.
Tiedän, että olemukseni on muuttunut ja tulee vielä kasvamaan. Joten en tehnyt tätä postausta kerätäkseni läjää kommentteja joissa kerrotaan ”et ole turvonnut”. Tein sen ihmetelläkseni ihmisten motiivia olla pohjattoman ilkeitä ja satuttaa toisiaan tahallaan. Tein sen miettiäkseni taas kerran bloggaamisen järkevyyttä, haluanko keskittyä elämääni sen ulkopuolella vai ottaa vastaan ehdoin tahdoin ilkeilyä? Koska sitä ihan varmasti tulee jatkossakin. Jos tauottaisin blogin, saisin turvota ihan rauhassa, sillä en jaksa uskoa, että kukaan tulisi minulle livenä kertomaan koostani. Mietin alkuraskaudesta haluanko laittaa asukuvia itsestäni kasvaessani, mutta luotin siihen, että aikuiset ihmiset tajuavat mistä kasvuni johtuu eivätkä takerru siihen. Luotan myös siihen, ettei kukaan tule kertomaan minulle odotuksen jälkeen, että hei, sulla on aika iso maha vaikka vauva on jo 2 viikkoinen.
Haluaisitko sinä olla jollekin ilkeä tahallasi? Saako siitä jotain irti kun toinen murtuu itkuun? Oletko nyt parempi ihminen ja sinulla parempi mieli? En jaksa lakata hämmästelemästä tätä somen haittapuolta, jota olen useammassa isommassa blogissa nähnyt. Suosituista blogeista olen aiemmin lukenut raskaana olevan musertamista ja kokenut pahaa mieltä näiden bloggareiden puolesta. Blogin lopettaminen on vahvasti minullakin mielessä, mutta toisaalta -haluanko antaa yhden ihmisen musertaa sen ilon, mitä te kivat kommentoijat, yhteistyökumppanit ja bloggarikollegat olette tuoneet? Miksi nainen on aina naiselle susi, vaikka toinen nainen on se ainoa, joka oikeasti tietää miten haastavaa raskaana olo on ja mitä kaikkea se vaatii? Tiedän, että kuten mieheni sanoi minun ei olisi pitänyt antaa tätäkään painoarvoa kommentille, mutta se viilsi niin ikävästi, että halusin purkaa oloani. Onnistuit siis tavoitteessasi kommentoija.
Nämä turvonneen odottajan kuvat on otettu vuodenvaihteessa. Tykkäsin kovasti tuosta trikoomekosta ja olin juuri käynyt neuvolassa kuulemassa, että kaikki näyttää hyvältä ja huolikin liian pienestä mahasta (kyllä, näin sanottiin neuvolassa) on turha. Hymy oli herkässä ja olo hyvä sekä onnellinen. Toivoin, että kuvat olisivat olleet hieman toisenlaisen tekstin seassa, mutta olkoot ne nyt tässä yhteydessä.
Parempaa uutta viikkoa kaikille, muistakaa pitää kiinni siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Kohdelkaa toisia niin, kun haluaisitte itseänne kohdeltavan. <3 Olkoon tämä asia kohdallani loppuunkäsitelty. Enkä lähde edelleenkään siihen kommenttien hyväksymiseen, sillä minä ne näkisin silti ja yhtä pahalta se tuntuisi. Sitä kun on joskus ehdotettu.
P.S. Draama kiinnostaa ihmisiä aina, eilenkin klikkauksia kertyi suuri määrä. Kiitän siis kaikkia, jotka jättivät merkin ja kommentin joko fb:n tai blogin puolelle. Oli kivaa lukea ajatuksianne ja tietää, ketkä kaikki pistäytyivät paikalla.