Minä päätin kasvaessani, että näytän kiusaajilleni, enkä ole enää ikinä pullea. Se ajatus on hakannut päässäni noin 12-vuotiaasta asti, siis parikymmentä vuotta. Nuo kiusaajat ovat elämästä kadonneet, enkä tiedä edes missä asuvat. Minä sen sijaan edelleen mietin syömisiäni ja urheilen niska limassa, jotta pysyisin hoikkana, koska en sitä luonnostaan ole.
Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä oikeasti rakastan urheilua ja terveellistä ruokavaliota ja syön leffassa kyllä irtokarkkini. Voin siis hyvin, kun syön kasviksia ja urheilen, mutta kyllä se tapa on lähtenyt siitä, että päätin näyttää kiusaajilleni. Eräänä iltana 15-vuotiaana kannoin suksia hiihtoladulle puoli kymmeneltä illalla, liekö minun onneni että valaistus sammui ennen kuin ehdin lähteä hiihtämään ja jouduin palaamaan kotiin. Ääripäihin on siis menty.
En ole ollut oikeasti ylipainoinen kahteenkymmeneen vuoteen. Silti nauroin ääneen, kun joku kutsui minua hoikaksi. Koska enhän minä ole. Kotona pohdin ääneen miehelle, että voiko joku minuun aikuisena tutustunut ajatella että olen oikeasti hoikka? Sain vastauksesi silmien pyörittelyä ja kommentin ”niin, sinähän olet”. Tunsin oloni ihan tyhmäksi. Enkö ikinä osaa päästää menneisyyden haamuista irti, vaan koska minua on niin kouluterveydenhoitaja kuin luokkakaverit valistaneet 1990-luvun alussa lihavaksi, niin olen sitä lopun elämää? Se on aivan sama mitä painan, sillä painoni on 14 vuoden aikana, jonka olen mieheni kanssa ollut yhdessä seilannut ja heitellyt jopa 15 kiloa ja aina olen tainnut kroppaani inhota yhtä paljon ja valittaa asiasta. Ainakin mieheni mukaan. Olisiko nyt jo aika kasvaa aikuiseksi ja unohtaa ne huutelut sekä hyväksyä itsensä?
Koulukiusaaminen jättää lähtemättömät jäljet. Kiltti, punasteleva ja pullea tyttö on oiva kohde ottamaan naurut ja huutelut vastaan. Eniten ehkä kiusaamisessa harmittaa se, että kasvatin suojakseni niin kovan kuoren, että sitä harva on pystynyt sen jälkeen murtamaan ja päässyt oikeasti lähelle. Kun en ole halunnut, että sattuu taas. Vihaan sitä, etten koskaan puolustautunut ja annoin kohdella itseäni niin. Yläasteella läskikiusaus vaihtui huoritteluun ja minä vaivuin syvemmälle kuoreeni. Olin paloauto, liikennevalo, hampaissa olleista telaketjuistakin on hyvä keksiä vaikka mitä. Tein kalenterin, mihin laitoin jäljellä olevien päivien määrän, milloin pääsen pois yläasteelta, paikasta, jota vihasin sydämeni pohjasta ja missä minun oli niin paha olla. Se kalenteri on tallessa vieläkin, muistan miltä erävoitolta 42 päivää jo tuntui. Sitten enää 15 jajaja… Vannoin, etten enää koskaan mene tuohon Jyväskylään kuuluvaan kaupunginosaan missä yläaste sijaitsi ja 17 vuoden jälkeen olen käynyt siellä kerran pakon edessä: hain pikkuveljeni sieltä harjoituksista.
Nämä kuvat otettiin tuon kampaajareissun jälkeen, kävelin kuin lapsi satumetsässä ja mietin, etteivät minuun myöhemmin tutustuneet ihmiset näe haavojani. Tykkäsin näiden kuvien tunnelmasta jotenkin todella paljon ja ne sopivat haikeaan tunnelmaan. Mietin, että minä itse teen hallaa itselleni miettimällä vanhoja. Haluan uskoa, että minä kelpaan. Ihan juuri tällaisena. Toivon niin paljon, ettei ketään ikinä kiusattaisi, mutta eihän se niin mene. Elämästään voi rakentaa kiusaamisesta huolimatta hyvän, mutta ehjä minä en vieläkään ole ja olen tehnyt paljon töitä saadakseni itsetuntoni takaisin. Toisaalta onko meistä kukaan koskaan ehjä, elämä kolhii jokaista tavalla tai toisella. Lapsena sitä muodostaa käsityksen itsestään, joka sitten näköjään seuraa helposti mukana lopun elämää.
En osaa sanoa kiusatuille mitään hirveän järkevää, mutta puhukaa, kertokaa että teitä kiusataan. Minä en puhunut ja patosin ihan hirveän määrän pahaa oloa sisälleni. Lisäksi tein sen suurimman virheen; yritin esittää ettei minua haittaa ja olen vahva ja kotona itkin yksin tullessani koulusta. On kestänyt 20 vuotta alkaa puhumaan näistä asioista, voi kun olisi puhunut silloin ajoissa. Toisaalta nyt kun näistä puhuu aikuisena, voi jollekin uudelle tuttavalle valjeta, miksi minulla on kova kuori ja epävarma sisus sen alla.
Onko sinulla kokemuksia koulukiusaamisesta tai muita menneisyyden haamuja riesanasi? Haluatko jakaa mietteitäsi ja kokemuksiasi? Huomasiko kukaan sydänmekkoa vuodatukseni alta, kirpparilöytö mammamekko-osastolle?
P.S. Jos on vinkata mitä voisin tehdä koulukiusaamista vastaan nyt aikuisena, niin saa kertoa!
Viikonlopun ajat voit vielä osallistua tähän äänestykseen ja arvontaan!