Mitä muihin harmaan sävyihin tulee, niin kerroin loppuviikosta olleeni apealla mielellä. Syy apeaan mieleen on edelleen tämä talomme, ongelma, joka ajoittain pahenee ja taas välillä hetkeksi unohtuu. Tuo ongelma on seurannut meitä yli kaksi vuotta, kuluttanut meitä valtavasti ja ”huipentunut” tänä kesänä oikeudenkäyntiin. On kuulkaa ankeaa istua kellon ympäri oikeussalissa taistelemassa kodistaa, jonka pitäisi olla turvapaikka ja joka revitään pala palalta osiin erinäisten todistajien toimesta. Olen padonnut niin paljon pahaa oloa sisälleni, huolta, murhetta ja epävarmuutta tähän taloasiaan liittyen, että kun jotain taas tulee, menen ihan hepuliin. Ja vaikka toinen osapuoli eli mieheni on vahva, ei sitä harmitusta ja katkeruutta arjestamme mikään täysin poista. Silloin toivoisi, että olisi hyvä ystävä, kenelle soittaa ja puhua oikeasti tästä asiasta, ilman ”kyllä se siitä”-lausetta. Minä tein viime viikolla sen minkä aiemminkin, soitin äidille ja itkeä vollotin. Kunnes totesin, ettei se nyt ainakaan mitään auta. Siis se vollotus. Joskus mietin, ettei mikään ole muuttunut, 25 vuotta on kulunut siitä, kun olin ala-asteella ja soitin lankapuhelimella äidille töihin itkien ”hamsterillani on jokin hätä”. No, ongelmat ovat vähän isompia ja puhelin muuttunut kännykäksi, mutta äiti on aina äiti, minä ainoa tytär ja edelleen häiritsen hänen työpäiviään hädälläni. Äiti muuten joskus sanoi, että mainitsen häntä aika paljon näissä blogijutuissani.
Voisin kirjoittaa loputtoman pitkän postauksen tästä aiheesta, joka arkeamme on synkistänyt pari vuotta. Mutta kiinnostaisiko se ketään? Aina on päästy eteenpäin, tavalla tai toisella. Joskus pitäisi kyllä koko asia ”oksentaa” johonkin kunnolla, niin pahasti se rassaa. Joskus löysin blogin, joka oli kuin omasta näppikseltäni ja meidän kodistamme kirjoitettu, mutten enää muista mikä se oli. Oli ”mahtavaa” lukea tunteista, jotka olivat aivan samanlaisia kuin itselläni, joita olen hävennyt ja miettinyt olevani hysteerinen. Lukea kuinka mies ja nainen suhtautuvat tilanteeseen niin eri tavalla. Valitettavasti kohtalotovereita siis on, heidän kanssaan olisi puhdistavaa päästä juttelemaan. Minä en ole näyttänyt kuin miehelle ja vanhemmilleni, kuinka rikki tästä olen, muiden edessä olen esittänyt vahvaa. Kerran ratkesin naapurissa itkemään, jolloin naapurin spontaani halaus sai minut miettimään, että pitäisi vain useammin olla rehellinen. Mutta kun sitä ei haluaisi aina valittaa vaan mennä eteenpäin, tiedättekö?
Tässä siis hyvin lyhyt avaus minun apeuteeni loppuviikosta. Nyt tästä tuli kyllä oikea maanantaipostaus, tänään on kuitenkin edessä kiva päivä! Ja viikonloppunakin sain tehtyä kaikkea hyödyllistä, kuten laitettua syyssipulit maahan ja puhtaat lakanat sänkyyn, joten aina elämästä löytyy paljon hyvääkin.
Uutta viikkoa kohti siis! Mitä kivaa se pitääkään sisällään?
Kuka innostuu leteistä ja harmaan sävyistä?