Halusin kirjoittaa tämän tekstin ja lähettää sympatiani ja kannustukseni kaikille väsyneille sen myötä. Toisaalta pelkään tällaisten tekstien kohdalla, että minulle ropisee ”asiat voisivat olla paljon pahemminkin”-palautetta. Totta, mutta halusin silti vertaistuen takia tämän kirjoittaa. Itse olin syvimpinä väsymyksen hetkinä epätoivoinen, yksinäinen ja elämä on välillä ollut yhtä selviytymistä. Unettomuus tekee ihmisestä aivan erilaisen. Minusta se teki itkuisen, äkkipikaisen, välillä ilkeän ja harkitsemattoman, lyhytpinnaisen ja sai näkemään pienetkin vastoinkäymiset suurina. Mikään ei ole hyvin, kun väsymys sumentaa järjen. Vertaistuen löytäminen oli yllättävän vaikeaa. Joka puolella tuntui olevan vain hyvin jaksavia äitejä.
Kun odotin esikoista, ajattelin (mistä lie sain päähäni), että heräily kestää muutamia kuukausia, ehkä puoli vuotta. Kaikkihan äidit imettävät öisin ja kulkevat tuolla kaupungilla vauvojensa kanssa, eihän se voi olla niin kamalaa? Kun vauva oli neljä kuukautta vanha, törmäsin ensimmäiseen heräilyn ja hormonien tuomaan ongelmaan: en nukahtanut enää itse. Nousin aamuneljältä kun uni ei tullut, poimin vadelmia, kävin lenkillä ja kun mies ja vauva nousivat useita tunteja myöhemmin, olin jo aivan tillintallin. Ei auttanut korvatulpat, eri kerroksessa nukkuminen, ei mikään. Useasti kun meinasin jo nukahtaa hyppäsin ylös ”nyt se taas huutaa” vain todetakseni, että joka puolella on hiljaista. Kuulin itkua unissanikin.
Hyvää tarkoittavat neuvot saavat ihmisen hulluksi. ”Nuku kun lapsi nukkuu” on ehkä ärsyttävin niistä. Minä en ole päiväuninukkuja, uni ei vain löydä minua päivisin. Unettomuudesta kärsivä ei osaa nukkua päiväunia. Joskus väsyneimmillä hetkilläni olisin voinut huutaa raivosta kun joku jakeli vinkkejään päiväunista ja korvatulpista. Jos unettomuudesta ei ole kärsinyt, sitä on täysin käsittämätöntä tajuta. Niin oli itsenikin, ennen kuin sen sain kokea.
Kun vauva oli noin 7kk alkoi elämässämme rytistä, jouduimme pakon edessä jättämään kotimme, remontoimaan sitä 8 kuukauden ajan ja olimme todella stressaantuneita ja ahdistuneita. Olen miettinyt paljon, johtuiko lapsemme yöheräily osaksi siitä, että kotona ilmapiiri oli kireä, mutta kukas sen tietää. Heräily paheni lapsen ollessa noin 8kk:n ikäinen ja hän alkoi herätä tunnin välein. Tässä vaiheessa yösyötöt olivat jo ohi ja soitin umpiväsyneenä neuvolaan ja pyysin apua. Käskettiin jättää kolmannet päiväunet pois. Jätettiin. Käskettiin olla johdonmukaisia. Yritettiin. Lapsen ollessa 1,5-vuotias käskettiin jättää tutti pois. Jätettiin. Millään ei ollut mitään vaikutusta.
Oli unipussi, oli tassuttelu (vihaan tuota sanaa!), oli hetkiä, kun yritimme antaa hänen huutaa, mutta tämä yritys kaatui alkuunsa. Neuvolasta tarjottiin perhetyötä avuksi, joka sinällään helpottaa väsyneen päivää, muttei sen työssäkäyvän väsymystä, eikä se tuo meille yöksi unta. Kävimme unineuvonnassa, 2-vuotiaan kohdalla täytimme säntillisesti uniseurantalomaketta (ruokailut, unet, heräilyt piti täyttää siihen). Vein tuon lomakkeen neuvolalääkärille, joka sanoi ettei osaa auttaa. ”Oletteko ajatelleet perhetyötä? Teetköhän sinä tästä heräilystä vähän isomman asian kuin se on?” Minä kirjaimellisesti räjähdin silloin neuvolassa. Melkein huusin, että lapseni on 2 vuotta ja 2 kuukautta vanha, heräilee jatkuvasti ja me sekoamme väsymykseen. Olen selittänyt tilanteemme kymmenelle eri neuvolaterkalle (aina eri sijainen) ja parille neuvolalääkärille. Olen saanut turhia vinkkejä läjäpäin ja tarttunut niihin kuin hukkuva oljenkorteen, koska olen ollut valmis tekemään ihan mitä tahansa, että saisimme nukkua. Mutta kun kukaan ei osannut auttaa. Sairaalan unikoulua tarjottiin, muttei meillä ollut siihen sydäntä. Ajatuskin omasta pienestä huutamassa yöllä sairaalassa sai minut itkemään, en siis ehkä ollut vielä täysin epätoivoinen.
Noin 9kk:n iästä mieheni alkoi hoitaa heräilyjä, kun syöttöjäkään ei ollut. Hän pystyi käymään hyssyttelemässä ja jatkamaan unia saman tien, siinä missä minä jäin kukkumaan. Valitettavasti minäkin heräsin usein joka tapauksessa ja jäin sitten kukkumaan kun kaksi muuta nukkuivat. Hän hoiti vielä viime viikkoon asti heräilyt ja voi kuulkaa, miten huonoa omatuntoa olen siitä tuntenut. Toisaalta hän väitti, ettei kärsi siitä niin paljoa kun nukahtaa heti takaisin, mutta jos herätyksiä tulee välillä puolen tunnin välein, kyllähän se ihmisen syvään uneen vaikuttaa. Me olisimme olleet hukassa ilman jaksavaa miestä.
Saimme me välillä helpotusta, mummilassa lapsi nukkui isovanhempien kanssa, kerran vanhempani ajoivat yllättäen Tampereelle ja päästivät meidät yöksi hotelliin. Olin kuulostanut ilmeisen väsyneeltä puhelimessa. Valitettavasti unettomalle tällaiset ”maksetaan hotellista, pakko nukkua”-tilaisuudet saattavat luoda stressin siitä, että nyt on nukuttava, eikä uni tule. Kuulostaako järjettömältä? Sitä se varmasti onkin.
Tunsin useamman kerran, ettemme pärjää. Kukaan ei osannut auttaa, väsymys kiristi meitä kaikkia (ei se lapsikaan aurinko ole valvottujen öiden jälkeen) ja kukaan ei osannut kertoa milloin tämä loppuu. Oma käännekohtani tuli kesällä, tuon toukokuisen neuvolariehumiseni jälkeen. En jaksanut enää yrittää mitään vippaskonsteja tai toivoa, että joku osaisi auttaa. Minä ”luovutin” ja hyväksyin tilanteen. Meillä heräillään ja se on nyt näin. Jo pelkkä asenteen muutos auttoi. Kahden vuoden epätoivoinen avun pyytäminen ja toivominen, että josko ensi yö nukuttaisiin asetti vain paineita öille.
Toiset lapset vain taitavat heräillä, eikä syytä tiedä. Sumeimmillani hetkilläni en halunnut tavata kavereita, kenen lapset nukkuivat hyvin. Se tuntui puukon kääntämiseltä haavassa, vaikkei toisen uni ole meiltä pois, mutta väsyneen mieli on väsyneen mieli. En uskaltanut ajaa lähikauppaa pidemmälle autolla. Peruin menojamme, kun en vain jaksanut pukea vaatteita. Vietin viikon yöpuvussa lapsen ollessa vuoden ikäinen. Tiedättekö mitä tämä tekee mielialalle, jos olet äärettömän väsynyt, yksinäinen ja surullinen ja sulkeudut viikoksi kotiin lapsen kanssa ja vietät päivät yksin. Niin. Mies sanoi kerran, ettei jaksa tulla töistä kotiin ja kohdata sitä surkeutta, mikä siellä minun väsymykseni muodossa odottaa. Mutta kun en saanut tiristettyä itsestäni yhtään positiivisuutta. En jaksanut edes yrittää.
Ja nyt, 2,5 vuoden kohdalla lapsi vain päätti alkaa nukkua. Mikään elämässä ei ole toisin, mitään ei ole muutettu rutiineissa (Niin ne rutiinit, kyllä niistäkin pitää pitää kiinni, jotta lapsi nukkuisi. Ja kyllä, meillä ei ole lipsuttu iltarutiineissa tai nukkumaanmenoajoissa, olisikohan silläkään ollut loppujen lopuksi mitään vaikutusta?), enkä keksi mitään selitystä tälle. Pelkään, että kun kirjoitan tämän auki, palaamme heräilyyn. Toisaalta kokonaan nukutun viikon jälkeen tiedän, että selviämme siitä.
Uskon, että väsymykseni on osaltaan työntänyt joitakin ihmisiä pois luotamme. Vaikuttanut paljon kaikkeen. Olemme silti selvinneet ja onneksi saaneet välillä apua. Tiedän, että tälläkin hetkellä on paljon epätoivoisen väsyneitä äitejä, enkä osaa antaa mitään hyvää neuvoa. Muuta kuin vertaistukea ja tiedän, se on käsittämättömän rankkaa. Mutta siitä selviää. Eikä avun pyytäminen tee sinusta heikkoa vanhempaa (itse ajattelin olevani jotenkin surkea kun en selviä heräilyistä) vaan se on viisautta.
Toivotan ihan hirveästi kaikille lapsen takia tai muista syistä unettomuudesta kärsiville jaksamista ja parempia unia, meitä on täällä paljon! Vertaistuki on oikeasti korvaamattoman tärkeää ja asioista puhuminen. Kun ei jaksa, käy pihalla istumassa pari minuuttia ja huuda ääneen. Niin minäkin tein, naapureista välittämättä.
Kliseinen asia kuitenkin on, että ne hyvät asiat yleensä voittavat pahat. Ystävän kädenojennus, miehen tarjoama hotelliyö, pienen ihmisen kikatus ja suukko poskelle. Väsynytkin mieli näkee hetkellisesti valoa ja suu kääntyy hymyyn. Tuo pieni rakas pallero on kuitenkin parasta mitä minulle on tapahtunut, vaikka elämä on välillä ollut vähän sumuista.
Pääsikö joku maratontekstin loppuun asti? Tälle ajanjaksolle mahtuu niin monta yötä ja asiaan liittyvää juttua, että valitettavasti maratonpostauskin on vain pintariipaisu. Toivottavasti se antaa jollekin toivoa. Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille! <3
P.S. Kuvat eivät juurikaan liity aiheeseen, kuvasin vain vanhempieni pihalla kaunista syyssatoa sillä aikaa kun pieni… nukkui rattaissaan. ;)