Kuten varmaan tiedättekin, minä olen kaupungissa kasvanut ja Helsingissä lapsuuteni asunut asfalttia rakastava yksilö. Puolisoni onkin sitten aika vastakohta tälle. Päinvastoin kuin ihmiset monesti olettavat, en ”inhoa” maaseutua, en vaan haluaisi pysyvästi asua siellä. En myöskään haluaisi viettää viikkoa niin syvällä metsässä etteivät kännykätkään toimi. Sen sijaan päivä tai kaksi luonnonhelmassa on todella kivaa vaihtelua ja pienenä heppaleiri keskellä ei mitään oli kesän kohokohta!
Viime viikolla saimme veneen lainaan ja lähdimme retkelle. Retkessä minua epäilytti eniten lapsen viihtyminen veneessä, mitä minä sitten teen kun hän ei malta istua ja alkaa riehua veneessä? No, se ei selviäisi kuin kokeilemalla.
Matkalla veneelle pysähdyimme Haralanharjulla ja kiipesimme torniin katselemaan maisemia. 2 vee käveli itse kaikki 90 porrasta ylös asti, wau! Ylhäällä tiirailimme lapsen kanssa hetken näkyykö susia ja jatkoimme sitten matkaa.
Veneen luo saavuttuamme laitoimme pelastusliivit päälle ja lapsi oli jo niistäkin todella ylpeä. Hyppäsimme veneeseen ja aloitimme matkan. Noin 200 metriä myöhemmin perämoottori hyytyi. Nielaisin ja sekunnin murto-osassa paniikki iski ”olemme keskellä järveä, jos moottori ei käynnisty, lapsi hepuloi, apuaaa”. Miehen nykiessä moottoria käyntiin totesin, että minulle iskee paniikki. Siihen mies totesi ”tässä on airot ja rantaan on 100 metriä matkaa” ja lapsi hihkaisi iloisesti ”ÄLÄ HUOLI!”. Mistä hän senkin keksi? Joten kaupunkilaistyttö teki sitä mitä parhaiten osaa; kaivoi kameran esiin ja alkoi kuvata pilviä, lapsi istui tyytyväisenä ja söi eväitä. Vähän alkoi jo naurattaa, matka oli kestänyt noin… 10 minuuttia?
Kun istuimme siinä kuvailemassa ja syömässä eväitä miehen huhkiessa aloin tuntea huonoa omatuntoa ja sanoin, että voin kyllä soutaa täältä. Kun mies lopulta luovutti moottorin kanssa, minä pääsin (jouduin) ihan oikeasti airoihin ja hiki hatussa puskin tuulta vastaan miehen ottaessa kuvia ja lapsen hihittäessä. Sanoin, että moottori käynnistyy aivan varmasti siinä vaiheessa, kun olemme rannassa. Arvatkaa mitä? Niin se tekikin. Mies innostui että nyt uudestaan ulapalle ja sanoin, että jos moottori uudestaan tsippaa, minä en kyllä enää souda. ”Ei se mitään tsippaa” sanoi mies ja lähdimme uudestaan matkaan. Kyllä, mies souti meidät takaisin, kolmatta kertaa ei enää tullut, vaan suuntasimme sen sijaan heittämään talviturkit hyiseen veteen.
Vaikka reissu ei ihan putkeen mennyt ja miehellä lähti sormesta nahka moottoria käyntiin nykiessä, oli meillä hauska reissu. On ihanaa huomata, miten innoissaan lapsi on metsästä, vedestä, muurahaisista ja kaikesta mahdollisesta mitä luonnosta löytyy, jo sen takia kannattaa suunnata välillä luonnon helmaan. Ja se veneessä viihtyminen ei tuottanut mitään ongelmaa, siellä me lauloimme Apulantaa yhdessä ja kikatimme. Koska kyseessä oli pienimuotoinen juhlapäivä, menimme kotiin jätskikiskan kautta ja suuntasimme kotiin saunaan lämmittelemään. Kuinka helposti kaupunkilaistyttö voi saada paniikin veneessä? :D
 |
| Tiesittehän Tampereelle tulijat, että Minetissä on kaupungin parhaat jätskit? Kokeilkaa Oreo-jädeä, slurps! |
Taas se on todistettu, ei tarvitse lähteä kuin ovesta ulos ja seikkailu on valmis. Ja kiva yhteinen perhepäivä. Ja taas sade alkoi kun saimme jätskit loppuun, olemme mestareita sen väistelyssä!
Oletko itse metsäilijä vai hepuloitko keskellä ei mitään?