Miehen loma on kestänyt nyt muutaman hassun päivän. Loppuviikko meni Jyväskylässä ja alkuviikko Helsingissä. Olemme saaneet viettää aikaa ystävien ja perheen kanssa ja isin tyttö on onnellinen, kun isi ei lähdekään töihin. Olemme päässeet torilounaalle. Lapsen riemu on ollut käsin kosketeltavaa. Minunkin piponi alkaa löystyä. Mieheni nauraa taas, ongelmista huolimatta. Se on kuulkaa niin paljon se, että tirautin jo onnenkyyneleitä tänään.
Eilisen päivän vietimme Korkeasaaressa, jossa kävimme viimeksi heinäkuussa 2007. Olimme käyneet tuolloin haastattelussa Thaimaan pestejä varten ja loppupäivä Helsingissä oli auki. Kävimme sitten niin Korkeasaaressa kuin Lintsillä ja pari viikkoa myöhemmin saimme molemmat tekstiviestin, että Thaimaan työpaikat ovat meidän. Voi hurja. Mietiskelin tuota päivää eilen.
Oma suhtautumiseni eläintarhoihin on kahtiajakoinen; Phuketin eläintarhaan en suostunut menemään, sillä eläimet olivat niin onnettoman oloisia siellä, etten halunnut tukea toimintaa. Samaa mietin eilen Korkeasaaressa; lumileopardin reviiri luonnossa voi olla 10 neliökilometriä, häkissä… Hieman vähemmän. Toisaalta tällaiset hyvin hoidetut tarhat tekevät tärkeää suojelutyötä uhanalaisten lajien suhteen, joten vaikeaa sanoa suoraan mielipidettä!
Hauska päivä meillä joka tapauksessa oli ja olimme eilen ensimmäistä kertaa paikassa lapsiperheenä. Paljonhan siellä oli kaksivuotiaalle katseltavaa ja erityiskiitos, että paikasta sai kunnon kotiruokalounaan eikä tarvinnut mennä ranskislinjalla. Pieni innostui selkeästi eniten käärmeistä ja sammakoista, joiden lähelle pääsi, sen sijaan kaukana olevat tiikerit eivät niin innostaneet. Mukana menossa meillä oli iäkäs mummoni, joka jaksoi mainiosti 8 tuntisen Korkeasaari-päivän ja nappasi paluumatkalla peililasiset Le Specsini päähän ja heitteli vitsejä. Kyllä pienen seura nuorentaa vanhankin. Kamalaa eläintarhassa näin lintukammoisen näkökulmasta olivat päälle käyvät linnut lokeista hanhiin ja riikinkukkoon, kukko vei kirjaimellisesti pullan mummoni kädestä (samalla kun minä kiljuin enkä voinut ottaa kuvia tapahtumasta, mummollani ei ilmekään värähtänyt :D).
Ostimme paluumatkalla vielä ”Päivä Korkeasaaressa”-kirjan, sillä luin mummoni luona aamupalapöydässä Hesarin jutun, jonka mukaan lapsille luetaan liian vähän nykyään ääneen. Siinä suositeltiin muutamia kirjoja ja Päivä Korkeasaaressa-kirja oli pakko hakea mukaan. Kylläpä sitä oli mukavaa lukea kotona odottaneille leluille ja miettiä, mitä kaikkea näimmekään!
Suosikkeina olivat myös nallet sekä ”wannabe-kengurut” eli wallabit. Mieheni nimesi ne noin Australian reissullamme. :D Niiden aitaukseen pääsi klo 11-13 välisenä aikana kävelemään, joten juuri kun olimme tolkuttaneet lapselle ettei häkkeihin pääse, kävelimmekin yhteen sisälle!
Lapsen ilo ja oma onni kahdesta ihanasta Helsinki-päivästä kulminoitui valtaviin saippuakupliin, joita näimme matkalla junaan. Tuossa vaiheessa pieni oli niin väsynyt 12 tuntisen päivän jälkeen, että hän vain seisoi paikallaan ja kikatti muiden lapsen ryntäillessä. Tuo 20 kuvan sarja tilanteesta on jotenkin pysäyttävä, meidän pienemme maailma on kuin pysähtynyt, eikä hän liikahda kuvissa senttiäkään muiden lasten ryntäillessä sataan suuntaan. Katselin sitä tänään edes takaisin hymyillen, mikä ihana muisto.
Onni on loppujen lopuksi aika pienestä kiinni. Ja se löytyy yleensä aika läheltä.
Kiitos Korkeasaari, pidit hyvää huolta niin perheen seniorista kuin juniorista! <3
Mitkä ovat omat fiiliksesi Korkeasaaresta? Tai avaimista onneen?