Toinen paljon suhdetta muuttanut asia oli tietenkin lapsi. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä ennen vanhemmiksi tulemista. Siinäkin on puolensa ja puolensa, toisaalta tuollaisen ajan jälkeen ei heti hetkahda toisen hormoni-itkuja tai väsymystä, mutta toisaalta aika on niin pitkä, että siinä on luonut aikamoiset arjen rutiinit, jotka heittävät yhdessä yössä häränpyllyä. Nyt on enää vaikeaa kuvitellakaan tuota aikaa ennen lasta, perhe-elämä on asettunut uomiinsa, eikä ole päivääkään, etten miettisi miten onnekkaita olemme kun olemme saaneet tyttären. Mutta ne ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet, jopa vuosi. Huh, siinä hakee kyllä arki uudelleen paikkaansa!

Välillä minusta on tuntunut, että rakastan niin valtavasti lastani ja annan hänelle huomiota, haleja ja suukkoja niin jatkuvasti, ettei rakkautta ”riitä” enää puolisolle. Kuulostaako ihan hölmöltä? Vaikka kyllähän sitä riittää. Välillä sitä on ollut niin loputtoman väsynyt, ettei muista sitä, että rakkaus kantaa. Että siihen tämä koko homma pohjautuu. Se on siellä taustalla, sydämessä mukana.

14. vuosipäivänä keräsimme kukkia, olin rennossa asussa ja menimme kolmistaan Prismaan. Aikamoista arkiromantiikkaa. Mutta sitähän se on, pitkä parisuhde, arkea. Olemme kohdanneet nyt isoimman vastoinkäymisen tähän mennessä. Kun muu elämä kuluttaa, meinaa suhde jäädä jalkoihin. Siinä se toinen kuitenkin on ja kun sitä hetkeksikin pysähtyy miettimään, on se tärkeintä ikinä. Ilman puolisoani olisin vain puolikas.

Haluan uskoa siihen, että rakkaus kantaa yli karikkojen. Pitäkää meille peukkuja tämän viikon rutistukseen! <3

Mitä pidät rennosta asusta? Aurinkoista tiistaipäivää kaikille!

P.S. Tuo tarratatska, siirtokuva, mikä ikinä tarttui ihan tosissaan minuun kiinni ja vielä 10 päivän jälkeen rapsuttelin sitä epätoivoisesti irti (ei näytä kovin hääviltä kun on lähtenyt sieltä täältä). Pysyvät siis ainakin, jos innostut kokeilemaan!