Tässä tulevat nyt asukuvat, jotka ovat täysin päinvastaiset noitahousuissa ja räjähtäneissä tennareissa pomppimiselle. Oli päivä, kun sain (vai jouduin) pukeutumaan asiallisesti, joten päälleni löysi Vilan mukava kotelomekko. Näytän kuvissa hieman kärsivältä, koska aurinkolasit jäivät kotiin ja aamuaurinko paistoi kirkkaasti suoraan silmiin.
Aloin noiden noitahousujen myötä pohtimaan myös sitä, miksi teen tätä hommaa, jota bloggaukseksi kutsutaan. Näen vaivaa kuvien eteen, etsin paikan missä on kiva tausta ja tuon oman (usein kummallisen) asuni kaikkien halukkaiden katseltavaksi ja kommentoitavaksi. Aina kun julkaisen asukuvia nielaisen – kuinka moni anonyymi teilaa tämän asun? Pahoitanko mieleni? Vaikka menisin samoissa hörhöhousuissa kadulla, harva tulee huutelemaan kamalista housuista. Netissä ilkeily on helppoa. Milloin on rusetti vinossa piposta, milloin ovat vaatteet rypyssä, kengät kamalat tai vaatteet tavallisia ja tylsiä. Sanoisitko kadulla vieraalle ihmiselle, että sinulla on kamalat kengät tai tylsät vaatteet? Et.
Tätähän bloggaus on. Ja sen riskin ottaa, kun tähän leikkiin ryhtyy. Huomautettavaa tulee löytymään _aina_, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Olisikin mielenkiintoista tietää miten isompien blogien pitäjät, joille ikäviä kommentteja tulee useammankin, käsittelevät tämän. Juu tiedän että ”älä välitä” on hyvä suhtautuminen, mutta onko jollain oikeasti niin kova kuori, ettei yhtään hetkauta, kun vaatteita tai persoonaa haukutaan?
Minä olin itse arka lapsi, joka sai koulukiusausta osakseen. ”Ei päästetä läskiä luokkaan” huudettiin ja jätettiin minut yksin käytävään istumaan. Olin 7 -vuotias pikkutyttö ja pyysin aikuiselta erityisopelta apua. Hän sanoi, ettei halua sotkeentua, odota omaa opettajaa. Yksikään kaveri ei puolustanut. Läski-huutelut jatkuivat, herkästi punastuminen aiheutti kommentteja liikennevaloista, paloautosta ja muusta vastaavasta. Yläasteen alussa saadut telaketjut hampaissa toivat vertauksia erinäisiin työkoneisiin. Lyhyt poikatukka aiheutti sekaannusta ja minua luultiin pojaksi useamman kerran.
Miten reagoin? Yritin muuttua näkymättömäksi. Kulutin aikaa loputtomasti kirjastossa, luin ja haaveilin, piirtelin paljon yksinäni. Toin kotiin kiitettäviä arvosanoja ja sain aina palautetta siitä, etten ole tunnilla aktiivinen, koska en viittaa. En uskaltanut, koska pelkäsin että punastun.
Murrosikä, kyllästyminen näkymättömyyteen vai jokin kolmas syy, en osaa sanoa. Jotain kävi ja minä otin enemmänkin ”hällä väliä” asenteen. Laitan päälleni mitä lystään, puren hammasta jos joku huutelee, värjään hiukseni paloautonpunaiseksi ja pyydän kampaajaa tekemään niihin entistä revitymmän mallin. Meni niin sanotusti hermot. Kyllästyin olemaan pullea, punainen ja huono, ainoa missä koin olevani hyvä olivat kouluarvosanat. 12-vuotiaana uskalsin vihdoin avata suuni, kun hyvä luokkakaveri nauroi ”Katja sä olet ihan punainen”. Karjaisin, että luuletko etten tunne sitä ja luuletko, että olisin punainen jos voisin sen estää? Kukaan kavereista ei ikinä enää sanonut punastumisestani. Miksen avannut suutani aikaisemmin?
Tästä päästään siihen, että ylitin jonkun kynnyksen, joka esti minua elämästä. Olen pohjimmiltani herkkä ja usein edelleen koen arvottomuuden tunnetta, eivät kiusaamisen arvet kokonaan parane koskaan. Minä päätin näyttää, että olen vähintään yhtä hyvä kuin muutkin ja minähän tulen pärjäämään elämässä. Mutta kyllä herkkä sisus ottaa itseensä ikävistä kommenteista, siksi arveluttaa joka ikinen kerta, kun painan asukuvien yhteydessä julkaise-nappulaa.
Miksi minä tätä teen? Siksi, että jokainen kommentti, jossa kerrotaan minun piristävän jonkun päivää, tuovan energiaa tai hymyn huulille on erävoitto. Jos pystyn jonkun tekemään iloiseksi, tämä on sen arvoista. Livenä olen saanut kavereilta ihania palautteita; joku on mennyt suosituksestani kasvohoitoon, moni Cafe Pispalan brunssille. Ovat kiitelleet vinkistä ja tykänneet. Paikalliset yrittäjät ovat saaneet uusia asiakkaita. Tästä tulee hyvä mieli. Olen saanut uusia tuttavuuksia blogin kautta, jokainen uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on kultaakin kalliimpi. Siksi minä tätä teen.
takki & kengät H&M/huivi Becksöndergaard/mekko Vila/neule Object/kaulakoru ja rannekoru Designer’s market/laukku Ois/korvikset Kalevala koru
Tunnustan, että olen pari kertaa tirauttanut kyyneliä tai voivotellut ikävää kommenttia illalla kotona miehelleni, joka on kannustanut eteenpäin. Kun tiistaiaamuna unenpöpperössä raotin silmiäni ja näin kuinka taapero kiipesi viereeni, hymyili ja sanoi ”äiti minä lakastan sinua” tajusin taas, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Minkä takia sitä kannattaa kyyneleitä vuodattaa ja taistella.
Uskokaa itseenne. Älkää lannistuko. Meistä jokainen on hyvä ja kehujen arvoinen, vaikkei aina tunnu siltä. Niin ja mitä tulee kotelomekkoon: kyllä siitä ja koroista itsevarmuutta sai. Mutta niin saa siitäkin, että on pokkaa lähteä kaupungille noitahousuissa.
Kertokaa omia fiiliksiänne blogikommenteista, koulukiusaamisesta, mitä ajatuksia tekstini teissä nyt herättääkin. Luen ja jaan näitä juttuja mielelläni! Niin ja saa sitä asuakin kommentoida. ;)