En ole halunnut tästä aiheesta kirjoittaa, koska olen kokenut sen yhtä lailla noloksi kuin liian henkilökohtaiseksi. Toisaalta olen ajatellut, että kaikki vanhemmat ovat väsyneitä, joten tässä ei ole mitään uutta. Nyt luin kuitenkin Magicpoksin Maj’n kirjoituksen väsymyksestä ja mietin, että josko uskaltaisin itsekin sanoa jotain aiheeseen väsymys ja uupumus. Viime aikaisiin järkyttäviin Rautavaaran tapahtumiin en halua ottaa kantaa, mutta kerron oman versioni uupumuksesta. Toivottavasti pitkä teksti antaa sinulle jotain tai herättää keskustelua.
Kirjoitin aamulla herätessäni facebookiin näin:
Lähes 1v 8kk siihen meni, että saatiin kaksi nukuttua yötä putkeen. Aamulla lapsi herää iloisesti höpötellen nukuttuaan, eikä raivosta huutaen. Jokainen yö on vielä arvoitus, mutta tämä antoi toivoa. Halusin tällä tsempata teitä kaikki valvojat, tiedän miten mustaksi elämä voi mennä valvomisen myötä, vaikka kaikki olisi muuten hyvin. Ei oltaisi ikinä selvitty ilman tota peruskalliota, vaimolleen ja tyttärelleen kaikkensa antanutta miestä.
Siinäpä se tiivistettynä. Meillä on nukuttu kaksi edellistä yötä. Olo on uskomaton ja ehkä senkin vuoksi olen valmis kirjoittamaan asiasta.
Kun vauva viime vuoden keväällä syntyi, olin totta kai varautunut heräilemään öisin. Ja aluksi sitä jaksoikin, itse imetin lasta aina istuallaan ja saatoin tunnin-pari yössä pyöriä netissä siinä syöttäessä, en osannut vain istua yksin pimeässä. Koska menimme täysimetyksellä, mies sai vielä tässä vaiheessa nukkua. Pumppasin maitoa pakkaseen, mutta nämä maidot kuluivat sitten mm. kampaaja- tai jumppareissujen aikana, joten yöllä en antanut koskea pakkasvarastoihin, koska sanotaanko, että ne eivät kertyneet sinne todellakaan helposti. Mutta koska halusin olla hyvä äiti, mentiin täysimetyksellä (tässä ensimmäinen kompastuskivi, olisiko maailma yhteen korvikepulloon kaatunut jos vastineena olisi ollut yöuni?).
Halusin olla täydellinen äiti, kirjoittaa blogia, olla hyvä vaimo, nähdä kavereita, käydä jumpalla jotta saisin oman kroppani takaisin ja ylipäätään olla hyvä. Kodin piti olla siisti, kaiken järjestyksestä, jokaisen soseen itsetehty, pihaakin piti laittaa. Listahan on ihan loputon. Miksi ajoin itseäni täydellisyyttä kohti? Enpä osaa vastata tähän itsekään.
Koiramme oli vaativa, sairasteli paljon, emmekä löytäneet parannuskeinoa. Istuin eläinlääkärillä riuhtovan 40 kiloisen koiran ja 3 viikkoa vanhan huutavan vauvan kanssa ja tunsin oloni aika uupuneeksi. Pakkohan minun oli jaksaa hoitaa molempia vauvojani, miehen oli pakko olla töissä ja lähipiiriä Tampereella meillä ei ole. Minun on selvittävä yksin (seuraa toinen kompastuskivi, kysy vaikka naapurista apua, jos tuntuu ettet kerta kaikkiaan selviä!).
Pikkuhiljaa selvisi, että meidän on muutettava pois ja remontoitava kotimme. Muutettava mihin? Kuinka pitkäksi aikaa? Mihin laitamme tavaramme? Mistä saa vuokra-asunnon lyhyellä sopimuksella? Samalla alkoi olla selvää, etten selviä vauvasta ja koirasta, koiramme jää liian vähälle ja on sairas. Kun saimme illalla lapsen nukkumaan, aloimme pyöritellä vaihtoehtoja koiran kohdalla. Itkimme ja puhuimme, yleensä siihen ensimmäiseen syöttöön asti (kolmas kompastuskivi, nuku kun voit, mutta missä välissä olisimme ehtineet puhua?).
En pystynyt katsomaan tätä kuvaa itkemättä, hän niin vartioi vauvaa.
Päätimme etsiä koirallemme uuden kodin. Tämä prosessi oli niin hirveä, etten halua siitä puhua sen enempää, mutta lopulta sattuman kautta hyvä koti löytyi. Etsimme vuokra-asuntoa ja löysimme keskustasta alkuperäiskuntoisen ja hieman masentavan asunnon, mutta se oli tilava ja hyvällä sijainnilla, joten otimme sen. Vaihtoehtojakaan ei paljon ollut. Marraskuun alussa ja sateen hakatessa maahan muutimme. Jos muuttaminen on rankkaa, niin voin kertoa, ettei pakkomuuttaminen ainakaan helpompaa ole. Elämä oli jotenkin epävarmaa, vaikka tolkutin itselleni, että kyse on vain materiasta.
Tässä vaiheessa olin jo itse sairastunut unettomuuteen. En nukkunut silmällistäkään vaikka lapsi nukkui. Saatoin valvoa kolmekin yötä putkeen. Hormonit, imetys, valvominen ja isot isot stressitekijät (koti, koira ja esikoisen tulo maailmaan) pistivät minut niin sekaisin, etten osannut enää nukkua. Juoksin lääkärissä valittamassa itseäni. Oma unettomuuteni oli/on jotain niin hirveää, että siitä voisin kirjoittaa useat tekstit, mutta jottei tästä tule ihan romaania, sivuutan sen aika nopeasti. Apua löytyi mm. hieronnasta sekä Mielikylvystä. Itkin neuvolassa etten jaksa. Koin, etten saanut neuvolasta juuri apua, minulla ei ole Tampereella sukulaisia tai lähipiiriä kenelle puhua, joten tuntui, että aloin jäädä yksin.
Kaupungissa asuminen oli yllättäen paljon yksinäisempää kuin omakotitalossa asuminen, vaikka naapureita ja ihmisiä oli joka puolella. Siinä missä opit tuntemaan omakotinaapurit, kerrostalossa ihmiset ”vain ovat”, eikä kaupungilla yleensä jutella niitä näitä, kuten saatat omakotitalossa vaikka postia hakiessa naapurin kanssa tehdä. Aloin uupua niin, etten jaksanut enää lähteä kylään tai harrastuksiin, enkä soittaa kenellekään. Talomme remontti alkoi ja illat kuluivat puhuessa lattioista, laatoista tai juostessa erinäisissä rautakaupoissa. Samaan aikaan tyttäremme saattoi herätä 15 kertaakin yössä. Loppuvuodesta lopetin imettämisen (huono äiti, ei imettänyt vuotta!) ja mies alkoi hoitaa yöherätyksiä.
Viime marraskuussa ihailimme heppoja (ja pienellekin mahtui vielä tuo Papun pipo)
Teimme heräilyn kanssa kaikkemme, nyt ajatellen ehkä yritimme liikaakin. Rauhoitimme iltoja, syötimme illalla mm. rahkaa ettei lapsi nyt vaan nälkäänsä herää, lopetimme yösyömisen, kävimme mm. uniryhmässä juttelemassa ja jaja… Mikään ei auttanut yhtään. Pari kuukautta sitten, lapsen ollessa 1,5-vuotias soitin taas apua uni- ja valveryhmästä ja meidän käskettiin jättää tutti pois. Saman tien vein lapsen kanssa tutin metsään ja siitä vieroittuminen tapahtui yllättäen kivuttomasti. Vaikuttiko se öihin? No eipä juuri vaikuttanut.
Koska koko tämän mustimman ja uupuneimman ajan jaksoin meikata, jaksoin pukeutua siististi ja pukea lapseni siististi koin, ettei meitä otettu esimerkiksi neuvolassa tosissaan. Vuoden kohdalla minulle jopa sanottiin neuvolassa, että taidan vähän liioitella väsymystäni. Itkin miehelle, että ensi kerralla menen sinne jätesäkissä tukka pystyssä, että saadaan apua. Samaan aikaan miehelle näkyi kotona väsynyttä väsyneempi vaimo ja äiti, joka ei jaksanut enää kiinnostua kodin remontista (tässä apuun riensi Ikkunaplussan Noora, olen hänellekin suuressa kiitollisuudenvelassa!). Vaimo, joka saattoi viettää useamman päivän yöpuvussa ja istua olohuoneen lattialla lapsen kanssa. Vaimo, joka ennen touhusi sitä sun tätä ja nyt vain itki tai raivosi ja oli epätoivoinen. Muutuin itsekkääksi oman navan ympärillä pyörijäksi, joka raivosi sille lähimmälle, eli miehelleen. Purskahtelin itkuun kirkkokonsertissa, kahviloissa, lukiessani jonkun väsymystä käsittelevän artikkelin, ruokakaupassa. En ajanut autolla, koska pelkäsin tekeväni virheen liikenteessä väsyksissäni.
Itseni tähän väsymykseen ajoi osaltaan sattumuskin, kuka olisi osannut ennustaa koira- ja talomurhetta päällekkäin vauvan kanssa? Mutta paljon siihen ajoi myös oma suorittaminen, se etten osannut pysähtyä ja antaa itselleni lupaa levätä. Kun olin jo syvällä unettomuudessa, se oli ”liian myöhäistä”, en osannut enää nukkua, en yöllä enkä päivällä.
Vanhempani auttoivat ja auttavat minkä ehtivät, mutta rajansa silläkin on, koska he ovat työssäkäyviä ja asuvat muualla. Ette usko miten monenmonta kertaa olen itkenyt, miksei mummi asu lähempänä. Miten korvaamaton apu olisi edes tunnin hengähdys ollut niinä mustimpina hetkinä.
Tässä saan katsoa myös peiliin. En osaa pyytää apua. Ylpeyteni ei kestä tunnustaa, että nyt en jaksa, olen heikko ja väsynyt. Tämä on typeristä typerintä. Sain muutamalta kaverilta avun tarjouksia, joita en ikinä lunastanut. Kun olen kiltti tyttö, joka ei halua olla vaivaksi muille.
Niin kuin Facebookissa kirjoitin, me emme olisi tässä ilman miestäni. Siinä missä vaimosta tuli väsynyt, itkuinen ja sisäänpäin kääntynyt ruikuttaja, miehestä kasvoi vahva mies, isä ja perheestään huolehtija. Hän on laittanut meidät kaksi kaiken edelle viimeisen vuoden ajan, valvonut öisin ja käynyt töissä, varjellut minun vähäistä untani. Tukenut opiskeluani, päästänyt minut jumppaan, kehunut kauniiksi ja kertonut rakastavansa. Tiedättekö miten huono omatunto on, kun itse romahtaa ja toinen tsemppaa ja tsemppaa ja sanoo päivästä toiseen, että ”kulta, me selviämme tästä”. Niin me selvitäänkin, pitkälti kiitos hänen.
Keväällä aurinko alkoi palata elämään monella tapaa. Remontti alkoi valmistua ja kevät saapua. Huhtikuun lopussa sain itkukohtauksen ja itkin pitkän aikaa urakoitsijallemme, mutta toukokuu oli jo valoisampi. Otin blogin tauolta, aloin valmistella muuttoa takaisin kotiin, itkin monesti, mutta ilosta. Kesällä koitti miehen lomat, laitoimme tavaroita paikalleen, olimme perheen kanssa yhdessä. Vauvasta oli kasvanut sydäntäsärkevän ihana taapero, jonka kanssa saattoi tonkia omalla pihalla multaa. Keskustan kasvottomat naapurit vaihtuivat jutteleviin ja moikkaileviin naapureihin, jotka toivottivat meidät tervetulleeksi takaisin. Tällä viikolla kun nukutin lasta vaunuihin, eräs naapuri kysyi ”hei, mitä kuuluu?”. Jos olisin kyennyt, olisin kiittänyt ja halannut, kun kysyy sitä. Öiden kanssa meillä on taisteltu edelleen, mutta nyt takana on kaksi nukuttua yötä ja voimat ovat pikkuhiljaa palaamassa.
Tiivistin yli vuoden tunnot pieneen tekstiin, joten hypin monen jutun yli nopeasti, mutta toivottavasti saitte ajatuksesta kiinni. Jos jotain tekisin toisin, yrittäisin olla suorittamatta niin valtavasti. Pyytäisin kaverin käymään vaikka olisin sotkuisessa kodissa verkkareissa, koska jollekin puhuminen on paljon tärkeämpää kuin siisti koti. Ottaisin vastaan tarjotun avun ja menisin vaikka päiväunille. Kiittäisin useammin miestäni ja vanhempiani. Käyttäisin niin paljon aikaa kuin mahdollista ihan vaan siihen, että halaan ja pussaan lastani ja eläisin hetkessä enkä murehtisi koko ajan tulevaa. Antaisin itselleni armoa. En ruoskisi itseäni siitä, että imetin ”vain” 8kk suositellun vuoden sijaan. Hyväksyisin sen, että kukaan ei ole täydellinen, ei edes ne superäidit jotka laittavat someen vain onnellisia juttuja, jokaisella on varmasti heikot hetkensä. Hyväksyisin sen, että lapsen kanssa ei saa yhtä paljon aikaiseksi kuin ennen, mutta mitä sitten? Jos on saanut jo aikaiseksi jotain ainutlaatuista, käsittämättömän tärkeää ja rakasta kun lapsi on, niin miksi miettiä pikkujuttuja?
Pääsikö joku tekstissä tänne asti? Toivon kaikille leppoisaa keskiviikkoa ja väsyneille ihan hirmuisesti tsemppiä, muistakaa pyytää apua!
♥