Olimme alkuviikosta käymässä Helsingissä ja käytän tässä tekstissä samoja kuvia kuin mitä ajattelin käyttää vähän iloisemmassa postauksessa. Sen sijaan että kirjoittaisin vain iloisista asioista, kerron väsymyksestä. Nyt se on sanottu, joten tekstin voi skipata, palaan jatkossa perinteisiin aiheisiin. Mieheni kysyi minulta miksen koskaan kirjoita blogiin tai facebookiin asioita, joita käyn päivittäin läpi päässäni ja joiden kanssa taistelen, joten yritän nyt ylittää sen kynnyksen. Olen kirjoittanut osan tästä tekstistä kaksi viikkoa sitten, mutten ole halunnut julkaista tätä, pelkkä itsekseen kirjoittaminen on välillä auttanut.

Vauva sai Zaran alesta mekon, hupparin ja sukkia.

Miksen näistä kirjoita? Olen halunnut tehdä sen linjauksen, että kirjoitan tänne ja facebookiin vain kevyistä asioista. Läheiset tietävät sitten asiat pintaa syvemmältä. Ajattelen koko ajan että asiat voisivat olla huonomminkin, olen heikko kun väsähdän yhden vauvan kanssa. Juuri tänään luin Aamulehdestä saman ikäisestä naisesta, joka aloittaa Ruoveden kunnanjohtajana, on saanut kolme lasta, tehnyt koko opiskeluajan kokopäivätöitä ja saanut maisterin tutkinnon valmiiksi. Vähemmästäkin sitä tuntee itsensä huonoksi, kun ei jaksa edes yhden lapsen kanssa ja mistään urasta ei voi edes puhua!

Olen halunnut pitää blogini pinnallisena, tuoda tänne elämästäni kauniita ja hyviä asioita ja pitää yleisen linjan positiivisena. Monesti kun mietin mitä blogiin rustaisin, piristyn siinä samalla itsekin. Muutama kiva kommentti päälle ja avot, päivä on paljon pirteämpi kuin ennen blogipostausta. Välillä taas olen halunnut lopettaa koko blogin pitämisen, sillä olen liian täydellisyyteen pyrkivä ihminen ja blogini on kaukana täydellisyydestä, niin kuin oma elämänikin.



Pionit kukkivat kauniisti pihallamme, kameran kanssa käveleminen auttaa löytämään kauniita asioita.

Katsoin eilen sattumalta Erilaisia äitejä ja samastuin täysin eiliseen perheeseen. Ihana hyväsydäminen mies joka tsemppasi vaimoaan ja alun hormonihuuruissa väsymyksestä itkeskelevä äiti vaikuttivat niin tutulta. Miehen sanoessa että ”vaimo taitaa vaatia itseltään vähän liikaa” hymyilin kyynelten läpi. Niinpä. Olen kyllä kuullut tuon mieheni suusta myös. Olisipa kiva kuulla miten tuolla ohjelman perheellä menee nyt! Olisin itse aikoja sitten höperöitynyt ilman miestäni, joka on jopa aamuneljältä lykkinyt vaunuja pihalla, jotta saisin nukkua. Olen valitettavan huono nukahtaja, joten kun yöherätys tulee kahden-kolmen aikaan, en saa enää unta vaikka vauva ja mies nukkuisivat. Ja kierre on valmis.

Olen viime aikoina ollut järjettömän väsynyt. Tällaista väsymystä en ole kokenut koskaan. Yllätys sinänsä, kun meillä asustaa kolmikuinen vauva. Tämä väsymys on saanut asiat näyttämään välillä hurjan synkiltä ja oma elämä on näyttäytynyt ahdistavana. Olen kysynyt äidiltäni voiko väsymykseen kuolla, meinannut aamukuudelta pyörtyä alhaisen verenpaineen ja väsymyksen vuoksi, huutanut miehelleni älyttömyyksiä iltaisin ja miettinyt itsekin, kuka tuo sekoileva ja kiukutteleva ihminen on? Mitä minulle kävi? Väsymys tekee ihmiselle kamalia asioita ja muuttaa oikeasti ihmisen persoonaa. Sitä ei jaksa innostua asioista, sitä unohtelee asioita ja kulkee välillä niin sumussa, että esim. auton rattiin lähteminen on liikaa. Mieheni on saanut ”kärsiä” ihan liikaa, kun hän on läsnä koko ajan ja ottaa ensimmäisenä vastaan hormonihuuruiset sekoilut ja väsymyksen. Kaikki kiitos hänelle jaksamisesta. On uskomattoman rankkaa olla valmiudessa 24/7, niin yöt kuin päivät, aina valmiina vastaamaan kutsuun.

Helsingissä oli tiistaina upea helteinen keli.

Haluaisin olla täydellinen äiti, vaimo, tytär ja ystävä, mutta olen ollut kaikkea muuta. Olen ollut kamala kiukutteleva vaimo ja tytär, purkanut väsymystä läheisimpiin ja joutunut perumaan menoja ystävien kanssa välillä ihan pelkän väsymyksen takia. Olen niin viimeiseen asti pyrkinyt olemaan täydellinen ja pyrkinyt olemaan oma itseni (pelkäsin että katoan mammalandiaan ja karkotan ystäväni), että olen väsyttänyt itseni sillä kokonaan. Minun on pikkuhiljaa myönnettävä, että pelkkä lapsen hoito ja imetys vie voimia, yövalvominen vie voimia, aamuviideltä herääminen vie voimia ja en pysty tekemään kaikkea täydellisesti. Voisin jopa joskus antaa itselleni luvan nukkua päiväunet, sen sijaan että hinkkaan vaunujen kanssa lenkillä mäkeä ylös alas jotta raskauden venyttämä kroppa kiinteytyisi. Mutta sitten olisin epäonnistunut luovuttaja. Vai olisinko? Kenen mielestä olisin, kuka minulle nämä suorituspaineet on kaiken suhteen asettanut? Minä itse. Uuvutan tällä menolla itse itseni.



Tällä hetkellä asuntoon on levinnyt ihana tuoksu porkkanakakusta, jonka leivoin illan vieraita varten.

Oletteko nähneet tätä blogissa? Ette. Enkä varmaan jatkossakaan tästä kirjoita, mutta pakko aihetta on kerran edes sivuta. Kaverini sanoi että olen ihana esimerkki siitä, millainen äiti voi olla. En oikein tiennyt mitä tähän sanoisin, kun mietin kuinka olen edellisenä yönä laittanut mieheni jaksamisen äärirajoille kiukuttelullani ja sanonut paljon asioita, joita en tarkoita. Mikä esimerkki minä olen? Tajusin silloin, että on ihan hyvä välillä antaa ihmisten kurkata kuoren taaksekin, hei, minä olen erittäin väsynyt äiti joka itkeä tihrustaa päivittäin, elämäni on jossain muualla kuin siinä puolessa tunnissa jonka bloggaan kivasta mekosta.

Blogit ovat parhaimmillaan inspiroivia, ideoita antavia ja innostavia, pahimmillaan ne ovat ahdistavia ja vääriä mielikuvia luovia. Itse en esimerkiksi raskausaikana pystynyt enää lukemaan mitään laihdutusblogeja, kun oma maha kasvoi vääjäämättä. Nyt pikkuvauva-aikana en pysty lukemaan blogeja, joissa pyöritetään kolmen lapsen arkea täydellisessä kodissa. Järjestetään upeat synttärikutsut. Käytetään hyväksi se, että vauva herättää aamuneljältä ja aletaan leipomaan. Samalla tiedän, että blogiin tuodaan vain ne ”parhaat puolet” vaikka välillä olisi kiva kuulla niitä vaikeitakin asioita. Näinhän teen itsekin.

Yritän itsekin muistaa blogeja lukiessa, että ihmiset niiden takana ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka käyvät ruokaostoksilla Prismassa ja tappelevat väsyneenä puolisonsa kanssa. Vaikka joku vaikuttaa bloginsa perusteella täydelliseltä vaimolta, äidiltä, uranaiselta ja ties miltä, on hänelläkin synkät hetkensä. Kuin myös minulla. Olen kaukana täydellisestä, kotimme ei ole täydellinen, elämäni ei ole täydellinen, pieni prinsessamme sen sijaan taitaa olla. :D Sen perusteella, että tuo sosiaaliseen mediaan vain kauniita ja positiivisia asioita on turha luulla, ettei ihmisillä olisi synkkiä hetkiä ja oikeita ongelmia.

Miksi sitä aina vertaa itseään toisiin? Teettekö te tätä?

Voisihan sitä kirjoittaa väsymyksestä, epäonnistumisen tunteista, venyneestä kropasta, tippuvista hiuksista jne., mutta valittaminenkin on raskasta. Saisin kyllä varmasti kommentteja muilta samat asiat läpikäyneiltä ja lohdutuksen sanojakin voisi tulla, mutta se ei ole sitä mitä blogilta kaipaan. Kun kirjoitan tänne vaatteista, sisustuksesta, ruokajutuista ja matkoista, kaivan itselleni elämästäni ne positiiviset asiat esiin ja huomaan, kuinka hyvin asiat itselläni ovat ja kuinka siellä kaiken väsymyksen keskellä olen äärettömän onnellinen.



Täydelliset pienet varpaat. Sydän pakahtuu kun näitä katselee.